Niillä rajoilla : Draamallisia tutkimuksia pyhän äärellä
Ruuttunen, Minna (2017)
Ruuttunen, Minna
Metropolia Ammattikorkeakoulu
2017
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2017110916841
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2017110916841
Tiivistelmä
Opinnäytetyössä tutkitaan pyhän rajoja draaman keinoin uskonnollisessa, erityisesti Suomen evankelisluterilaisen kirkon, kontekstissa. Tutkimuksen kohteena on keväällä 2016 ensi-iltansa saanut esitys, Veisaava ilveilijä, joka toteutettiin kirkkokiertueena pääkaupunkiseudun kirkoissa. Esityksessä yhdistyi Dario Fon Mysterio Buffon groteskit tekstit ja heränneiden eli körttiläisten Siionin virret.
Ensimmäisessä ja toisessa luvussa esitellään Veisaavan ilveilijän teatteriproduktio, sen tekstit, formaatti ja taustat. Dario Fon tekstit pohjautuvat keskiaikaisiin ilveilyihin, joilla pilkattiin katolista kirkkoa ja paavin valtaa. Sen vastapainona esityksessä veisattiin yhdessä arkaaisia virsiä, joiden ihmiskuva on myös realistinen ja raadollinenkin. Näennäisesti toisiinsa sopimattomat elementit kävivät esityksessä dialogia samojen teemojen äärellä.
Kolmannessa luvussa tutkitaan eri kirjallisuuslähteiden avulla pyhän sosiologisia ja uskontotieteellisiä määritelmiä, sekä määritellään absoluuttinen toiseus, jonka edessä pyhyyttä koetaan. Pyhä tehtäväksi tulee tällöin olla yhteisöä rakentava ja koossapitävä voima.
Neljännessä luvussa käsitellään pyhää luterilaisuudessa sekä erityisesti kirkkotilan ja alttarin pyhyyttä luterilaisessa kirkossa, sekä niiden teologisia taustoja ja tulkintoja.
Viidennessä luvussa esitellään Peter Brookin jako pyhään ja karkeaan teatteriin. Jaottelussa on yhtymäkohtia Veisaavan ilveilijän tekoprosessin herättämiin ajatuksiin. Viimeisessä luvussa käsitellään niitä pyhyyden rajapintoja, joilla Veisaavaa ilveilijää tehdessä liikuttiin.
Esityksen ja tämän työn tuloksina oli, että jos pyhän on tarkoitus pitää koossa yhteisöä ja viedä absoluuttisen toiseuden rajalle on sillä oltava kosketus elämäämme, arkeen ja karkeaan, groteskiinkin. Luterilaisessa kirkossa ei ole teologisesti merkitystä sillä, onko pyhä paikka kirkko, tai joku muu paikka. Jumalan läsnäolon paikka perustuu Jumalan sanan läsnäoloon. Silti kirkko usein mielletään pyhäksi, koska siellä koetaan haltioitumista. Yhteisöä rakentavan pyhyyden näkökulmasta on tarpeen myös ravistella pyhän rajoja kirkossa. Siellä missä on läsnä arjen karkeus, tosi elämän raadollisuus, tunteet, vietit ja vaistot, ihmisten välinen yhteys, elämä ja kuolema, hengitys ja liike, pyhä voi tavoittaa sellaisen merkityksen mikä sillä on myös yhteisöjä koossapitävänä voimana. Näiden rajojen äärelle Veisaavan ilveilijän esityksen myötä koetettiin päästä.
Ensimmäisessä ja toisessa luvussa esitellään Veisaavan ilveilijän teatteriproduktio, sen tekstit, formaatti ja taustat. Dario Fon tekstit pohjautuvat keskiaikaisiin ilveilyihin, joilla pilkattiin katolista kirkkoa ja paavin valtaa. Sen vastapainona esityksessä veisattiin yhdessä arkaaisia virsiä, joiden ihmiskuva on myös realistinen ja raadollinenkin. Näennäisesti toisiinsa sopimattomat elementit kävivät esityksessä dialogia samojen teemojen äärellä.
Kolmannessa luvussa tutkitaan eri kirjallisuuslähteiden avulla pyhän sosiologisia ja uskontotieteellisiä määritelmiä, sekä määritellään absoluuttinen toiseus, jonka edessä pyhyyttä koetaan. Pyhä tehtäväksi tulee tällöin olla yhteisöä rakentava ja koossapitävä voima.
Neljännessä luvussa käsitellään pyhää luterilaisuudessa sekä erityisesti kirkkotilan ja alttarin pyhyyttä luterilaisessa kirkossa, sekä niiden teologisia taustoja ja tulkintoja.
Viidennessä luvussa esitellään Peter Brookin jako pyhään ja karkeaan teatteriin. Jaottelussa on yhtymäkohtia Veisaavan ilveilijän tekoprosessin herättämiin ajatuksiin. Viimeisessä luvussa käsitellään niitä pyhyyden rajapintoja, joilla Veisaavaa ilveilijää tehdessä liikuttiin.
Esityksen ja tämän työn tuloksina oli, että jos pyhän on tarkoitus pitää koossa yhteisöä ja viedä absoluuttisen toiseuden rajalle on sillä oltava kosketus elämäämme, arkeen ja karkeaan, groteskiinkin. Luterilaisessa kirkossa ei ole teologisesti merkitystä sillä, onko pyhä paikka kirkko, tai joku muu paikka. Jumalan läsnäolon paikka perustuu Jumalan sanan läsnäoloon. Silti kirkko usein mielletään pyhäksi, koska siellä koetaan haltioitumista. Yhteisöä rakentavan pyhyyden näkökulmasta on tarpeen myös ravistella pyhän rajoja kirkossa. Siellä missä on läsnä arjen karkeus, tosi elämän raadollisuus, tunteet, vietit ja vaistot, ihmisten välinen yhteys, elämä ja kuolema, hengitys ja liike, pyhä voi tavoittaa sellaisen merkityksen mikä sillä on myös yhteisöjä koossapitävänä voimana. Näiden rajojen äärelle Veisaavan ilveilijän esityksen myötä koetettiin päästä.