Prosteettisten ja digitaalisten efektien merkitys kauhuelokuvassa
Sariola, Sari (2011)
Sariola, Sari
Turun ammattikorkeakoulu
2011
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201105167992
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201105167992
Tiivistelmä
Käsittelen opinnäytetyössäni sitä, miten erilaiset tekniikat tehdä erikoistehosteet vaikuttavat elokuvaan ja sen realistisuuteen. Rajasin tutkimuksen kohteen kauhuelokuvagenreen ja yhteen sen vanhimmista hirviöistä, ihmissuteen.
Lähestyn aihetta vertailemalla kolmea eri kauhuelokuvaa. Keskityn vertailtavissa elokuvissa ennen kaikkea ihmissusien muodonmuutoskohtauksiin ja niiden yleiseen uskottavuuteen, sekä tekniikoihin joilla kohtaukset toteutettiin. Tutkielmassa vertailuun käytetyt elokuvat ovat täysin prosteettisia tehosteita käyttävä An American Werewolf in London (1981), digitaalisiin tehosteisiin nojaava Van Helsing (2004) sekä tuoreempi Wolfman (2010), jossa on yhdistelty sekä fyysisiä että digitaalisia tehosteita.
Työssäni on teoriaosa, jossa perehdytään erikoisefektien kehitykseen elokuvissa.
Loppupäätelmässä totesin että haluttaessa tehdä todella uskottavia tehosteita on otettava prosteettisten efektien käsin kosketeltavuus ja lisättävä siihen digitaalisen efektin kyky luoda olemattomia asioita. Näin saadaan efektille sen tarvitseman realistisuus ja paino, mutta pystytään silti luomaan asioita jotka ovat mahdottomia toteuttaa fysiikan lakien puitteessa.
Oleellisin johtopäätös oli kuitenkin se, että on täysin mahdollista toteuttaa realistinen, uskottava kohtaus pelkästään prosteettisesti, digitaalisesti tai yhdistämällä molempia, kunhan pidetään mielessä niiden rajoitteet. Kyse on lopulta enemmänkin siitä mitä efekteillä tehdään kuin miten ne tehdään.
Lähestyn aihetta vertailemalla kolmea eri kauhuelokuvaa. Keskityn vertailtavissa elokuvissa ennen kaikkea ihmissusien muodonmuutoskohtauksiin ja niiden yleiseen uskottavuuteen, sekä tekniikoihin joilla kohtaukset toteutettiin. Tutkielmassa vertailuun käytetyt elokuvat ovat täysin prosteettisia tehosteita käyttävä An American Werewolf in London (1981), digitaalisiin tehosteisiin nojaava Van Helsing (2004) sekä tuoreempi Wolfman (2010), jossa on yhdistelty sekä fyysisiä että digitaalisia tehosteita.
Työssäni on teoriaosa, jossa perehdytään erikoisefektien kehitykseen elokuvissa.
Loppupäätelmässä totesin että haluttaessa tehdä todella uskottavia tehosteita on otettava prosteettisten efektien käsin kosketeltavuus ja lisättävä siihen digitaalisen efektin kyky luoda olemattomia asioita. Näin saadaan efektille sen tarvitseman realistisuus ja paino, mutta pystytään silti luomaan asioita jotka ovat mahdottomia toteuttaa fysiikan lakien puitteessa.
Oleellisin johtopäätös oli kuitenkin se, että on täysin mahdollista toteuttaa realistinen, uskottava kohtaus pelkästään prosteettisesti, digitaalisesti tai yhdistämällä molempia, kunhan pidetään mielessä niiden rajoitteet. Kyse on lopulta enemmänkin siitä mitä efekteillä tehdään kuin miten ne tehdään.