”YKSI ELÄMÄNI SURULLISIMMISTA, MUTTA KAUNEIMMISTA HETKISTÄ” - Äitien kokemuksia kuolleen lapsen synnyttämisestä

Abstract

Kohtukuolemalla tarkoitetaan sikiön kuolemista kohtuun loppuraskauden aikana. Suomen lain mu-kaan sikiö luokitellaan kohtukuolleeksi, kun raskaus on kestänyt vähintään 22 täyttä raskausviikkoa tai sikiö painaa vähintään 500g. Vuonna 2008 Suomessa syntyi 59 808 lasta, joista 198 syntyi kuolleena (3,2 kuolleena syntynyttä tuhatta syntynyttä kohden).

Yleensä lapsen kuollessa kohtuun on synnytystapa ensisijaisesti alatiesynnytys terveydellisistä syistä johtuen. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kohtukuoleman kohdanneiden äitien kokemuksia kuolleen lapsen synnyttämisestä. Tutkimuksen avulla tuotetaan tietoa siitä, millaisia merkityksiä synnyttäneet äidit antavat synnytyskokemukselle surutyön näkökulmasta. Tavoitteena oli antaa kehitysideoita hoitotyölle sekä tuottaa tietoa ja apua kohtukuoleman kokeneille vanhemmille. Tutkimuksen lähestymistapa oli laadullinen ja tiedonkeruumenetelmänä käytettiin teemahaastattelua. Tutkimukseen osallistui ympäri Suomen neljä (N=4) kohtukuoleman kokenutta äitiä, jotka olivat synnyttäneet lapsensa alateitse vähintään vuosi sitten. Tutkimukseen osallistuneiden äitien lapset olivat menehtyneet kohtuun raskausviikoilla 28-38. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla.

Toive kriisihoitamisen osaamisesta nousi vahvasti esiin kuollutta lasta synnyttävän perheen kohdalla. Perusturvallisuutta lisäävät tekijät kuten hoiva, huolenpito ja kiireetön läsnäolo toivat äideille kokemuksen hoidetuksi tulemisesta. Äidit kokivat, ettei heitä valmisteltu vauvan kohtaamiseen eikä synnytykseen. Keskusteluavun tarjoaminen koettiin tärkeäksi. Henkilökunnan inhimillinen tapa kohdata vauva koettiin vauvan kohtaamista tukevaksi. Äidit toivoivat, että heitä ohjattaisiin ja rohkaistaisiin muistojen ottamiseen sekä viettämään aikaa vauvan kanssa, sillä vauvan kanssa vietetty aika koettiin merkitykselliseksi. Jatkossa tulee tutkia myös kohtukuoleman kokeneiden isien saamaa tukea. Tärkeää on kartoittaa miten raskaana oleva suhtautuu uuteen raskauteensa sen jälkeen kun on aiemmin kohdannut kohtukuoleman. Henkilökunnan kokemuksia kohtukuoleman kohdanneen perheen tukemisesta olisi kartoitettava.

The term stillbirth is used when the fetus dies in utero during late pregnancy. According to the Finnish law, the fetus is classified as stillborn when the pregnancy has lasted a minimum of 22 full gestation weeks or the fetus weighs at least 500 grams. In 2008 there were 59,808 children born in Finland, of which 198 were born dead (3,2 stillborn per thousand children born). Usually in the case of a stillbirth, the mode of delivery is primarily vaginal delivery due to health reasons.

The purpose of this Bachelor's Thesis was to explore the experiences of delivery amongst mothers who had faced a stillbirth. With the help of this study the intention was to produce information about what kind of significance the mothers gave to the delivery experience from the mourning perspective. The aim was to create ideas for the development of the nursing field and to produce information and help for the parents who have experienced a stillbirth.

The study was qualitative and the data was collected by using an open-ended interview. The participants were four (N=4) mothers around Finland who had experienced a stillbirth and delivered the baby vaginally not less than one year ago. The babies of the participants had died in utero between the gestation weeks 28 and 38. The collected data was analyzed by using inductive content analysis.

A strongly emerging aspect in the results was hospital staff with good crisis care skills in the case of families giving birth to a dead child. The mothers felt that factors that increased emotional security such as care, attention and leisured presence gave them the experience of being treated. The mothers also felt that they had been not prepared in advance for the delivery or for meeting the baby. Offering conversational support was considered important. The mothers thought that the staff's humane way of dealing with the baby helped them with meeting the baby. They hoped that they would be guided and encouraged to create memories and spend time with the baby, since the time spent with the baby was considered significant.

Future research should focus on the support given to fathers facing a stillbirth. It is also important to survey how a pregnant woman feels about a new pregnancy after experiencing stillbirth. Furthermore, the hospital staff's experiences of supporting the parents facing stillbirth should be examined.