Ihmiskaupan tunnusmerkistö ja oikeuskäytäntö

Abstract

Opinnäytetyö käsittelee ihmiskaupan tunnusmerkistöä ja sen soveltamista oikeuskäytännössä. Ihmiskaupasta on säädetty rikoslain 25 luvun 3 §:ssä. Ihmiskaupparikos on vakavasti yksilön henkilökohtaista vapautta ja itsemääräämisoikeutta loukkaava rikos. Työn tarkoitus on tarjota katsaus ihmiskaupan tunnusmerkistöstä ja selvittää, milloin ihmiskaupan tunnusmerkistön täyttyy. Ihmiskaupan tunnistaminen ja siihen liittyvän lainsäädännön soveltaminen on Suomessa vielä varsin uutta.

Tutkimus on toteutettu lainopillista eli oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää käyttäen, jolloin keskeisimpinä lähteinä ovat lain esityöt, korkeimman oikeuden ratkaisut ja oikeuskirjallisuus. Lisäksi työssä vertaillaan ihmiskaupan ja sen lähirikosten tunnusmerkistöjen välistä rajanvetoa. Ihmiskaupan lähirikoksia ovat muun muassa paritus ja kiskonnantapainen työsyrjintä.

Tutkimuksessa on käytetty kolmea korkeimman oikeuden ratkaisua ihmiskaupasta, joiden avulla on analysoitu ihmiskauppaa koskevaa oikeuskäytäntöä. Ihmiskauppaa on sovellettu oikeuskäytännössä vielä varsin vähän. Ihmiskaupan tunnusmerkistö koostuu kolmesta tekijästä: keinoista, tekotavoista ja tarkoituksista, joiden tulee olla yhteydessä toisiinsa. Ihmiskauppasäännöstä on ajan kuluessa muutettu tietyiltä osin vastaamaan paremmin kansainvälisiä sopimuksia. Muutoksia säännökseen on tehty lisäksi selkeyttämään lähirikosten ja ihmiskaupan välistä rajanvetoa.