Eurooppalaisen ja kansallisen lainsäädännön vaikutukset ratkaisun KKO:2024:20 vangitsemisasiassa

Abstract

Euroopan ihmisoikeussopimus (EIS) velvoittaa sopimusvaltioita turvaamaan sopimuksessa määritellyt perus- ja ihmisoikeudet kansalaisilleen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) tehtävä on varmistaa, että sopimusvaltioiden toimet ovat ihmisoikeussopimuksen mukaisia sekä valvoa, että perus- ja ihmisoikeudet toteutuvat käytännössä. EIT käsittelee yksilöiden, ryhmien ja valtioiden tekemät valitukset väitetyistä sopimusrikkomuksista. EIT:n päätökset sitovat sopimusvaltioita. Jos EIT toteaa sopimusrikkomuksen, se voi määrätä korvauksia tai muita korjaavia toimenpiteitä, kuten lainsäädännön muuttamista. Sopimusvaltioiden on mukautettava kansallista lainsäädäntöään niin, että se on EIS:n mukaista. Sopimusvaltiot ovat velvollisia noudattamaan EIT:n päätöksiä. Tämä tarkoittaa sitä, että sopimusvaltioiden on toteutettava EIT:n antamat päätökset ja tarvittaessa ryhdyttävä toimiin niiden toimeenpanemiseksi. Sopimusvaltiot ovat velvollisia raportoimaan säännöllisesti Euroopan neuvostolle (EN) tekemistään lainsäädännöllisistä muutoksista ja toimenpiteistä ihmisoikeuksien turvaamiseksi.

Perus- ja ihmisoikeudet on Suomessa turvattu valtionsäännössä eli perustuslaissa. Perustus-laissa on säännelty lain ensisijaisuudesta. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli muun lain ja perustuslain välillä on ristiriita eikä sitä lainsäätäjän määrittelemällä tavalla voi poistaa laintulkinnalla, on tällöin asia ratkaistava ensisijaisesti perustuslain säännöksellä. Tällöin on myös todettavissa, että kyseessä on ilmeinen ristiriita lain säännöksen ja perustuslain välillä.

Korkein oikeus antoi 4.3.2024 ratkaisun oikeuskysymykseen, jossa oli kyse rikoksen vakavuuteen liittyvistä vangitsemisen perusteista. Suomen pakkokeinolaki mahdollistaa ylitörkeästä rikoksesta epäillyn vangitsemisen, kun rikoksesta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta. Aiemman tulkintakäytännön mukaan asiassa ei ole ollut ristiriitaa, mutta EIT muutti aikaisempaa tulkintaansa 5.7.2016 antamassaan ratkaisussa Buzadji v. Moldovan tasavalta. EIT edellytti, että pelkkä rikosepäily ei ole riittävä epäillyn vangitsemiselle, vaan sen lisäksi on esitettävä olennaiset ja riittävät syyt vangitsemisen perusteiksi jo heti ensimmäisen vangitsemiskäsittelyn yhteydessä. Korkein oikeus totesi ratkaisussaan 2024:20, että pakkokeinolain ylitörkeitä rikoksia koskevat vangitsemisen perustelut ovat ilmeisessä riidassa perustuslain kanssa, kun sitä tulkittiin EIS:n 5 artiklan vapautta koskevan, EIT tulkintakäytännön mukaan. KKO:n kannanotto aiheutti sen, että pakkokeinolaissa on tällä hetkellä voimassa oleva toimivaltuus vangita ihminen pelkän rikoksen törkeysasteen perusteella ilman, että muita vangitsemisen perusteita edellytetään. Lain soveltaminen ei kuitenkaan sellaisenaan tule kyseeseen, sillä silloin se olisi EIS:n vastaista. Tässä opinnäytetyössä perehdytään EIT:n ratkaisukäytännön muuttumisen taustatekijöihin, eurooppalaisen ja kansallisen lain vaikutuksiin KKO:n ratkaisuun sekä annetaan selitys siihen, mitkä tekijät vaikuttivat siihen, että KKO päätyi ennakkopäätöksessä 2024:20 sellaiseen päätökseen kuin päätyi.

The European Convention on Human Rights (ECHR) obliges contracting states to ensure the fundamental and human rights defined in the convention for their citizens. The task of the European Court of Human Rights (ECHR) is to ensure that the actions of the contracting states are in accordance with the convention and to monitor that fundamental and human rights are realized in practice. The ECHR examines complaints made to it by individuals, groups, and states regarding alleged violations of the convention. The ECHR issues decisions on these complaints, which are binding on the contracting states. If the ECHR determines a violation, it can impose compensation obligations or order other corrective measures, such as changes to legislation. The contracting states must adjust their national legislation to be in accordance with the ECHR. The contracting states are obliged to comply with the ECHR's decisions, meaning they must implement the ECHR's decisions and take necessary measures to enforce them. The contracting states are also required to regularly report to the Council of Europe (CoE) on legislative changes and measures taken to protect human rights.

In Finland, fundamental and human rights are safeguarded by the Constitution. The Constitution regulates the primacy of the law, meaning that if there is a conflict between another law and the Constitution, and it cannot be resolved through statutory interpretation, the matter must be decided based on the provisions of the Constitution. It is also noted that there is a clear conflict be-tween the provision of the law and the Constitution.

The Supreme Court issued a decision on March 4, 2024, on a legal question concerning the justification for detention based on the severity of a crime. Finnish coercive measures law allows for the detention of a person suspected of an extremely serious crime when the crime is not subject to a lighter penalty than two years of imprisonment. According to previous interpretative practice, there has been no conflict in this matter, but the ECHR made a change in its interpretation in its decision Buzadji v. Moldova on July 5, 2016. The ECHR required that mere suspicion of a crime is not sufficient for detention; in addition, essential and sufficient reasons for detention must be presented immediately during the first detention hearing. In the Supreme Court's opinion 2024:20, it was stated that the justification for detention for extremely serious crimes under the coercive measures law is clearly in conflict with the Constitution when interpreted according to the ECHR's Article 5 concerning liberty. The Supreme Court's opinion resulted in the current authority in the coercive measures law to detain a person based solely on the severity of the crime without requiring other grounds for detention. However, the application of the law as such is not possible, as it would then be contrary to the ECHR. This thesis examines the background factors of the change in the ECHR's case law, the effects of European and national law on the Supreme Court's decision and provides an explanation of the factors that influenced the Supreme Court's precedent decision 2024:20.