Tiedätkö sielunhoidosta: evankelis-luterilaisen kirkon tarjoaman keskusteluavun tunnettuus Espoossa

Abstract

Opinnäytetyön tarkoituksena oli kartoittaa aikuisten espoolaisten käsitystä sielunhoidosta, sitä missä tilanteessa he voisivat ajatella hakeutuvansa sielunhoitoon ja mikä kirkollisista ammattikunnista tai koulutetuista vapaaehtoisista palvelisi heitä sielunhoitajina parhaiten. Opinnäytetyön tavoitteena oli tuoda tietoa espoolaisten sielunhoitoon liittyvistä käsityksistä ja toiveista Espoon ev.lut. seurakunnille ja yhteiselle seurakuntatyölle, sekä tehdä sielunhoitoa tunnetummaksi espoolaisten keskuudessa.

Opinnäytetyö toteutettiin kyselytutkimuksena. Aineisto kerättiin Webropolin kautta sähköisellä kyselylomakkeella ja siinä vastattiin 31 monivalintakysymykseen. Kyselyssä oli myös 18 avointa kysymystä tai monivalintakysymyksiin sisältyvää avointa vastausvaihtoehtoa. Kaikkiin kysymyksiin ei ollut pakollista vastata. Kyselyyn osallistui 58 henkilöä. Heistä 50 vastasi suomeksi ja kahdeksan vastasi ruotsin kielellä. Opinnäytetyön kyselyvastaukset analysoitiin tilastollisella kuvaavalla analyysillä ja avoimiin vastauksiin tulleita vastauksia käytettiin täydentämään kyselyvastausten tuloksia.

Sielunhoito on kaikenikäisille aikuisille espoolaisille terminä tuttu ja sen varsinainen sisältökin on heillä suurelta osin tiedossa. Sielunhoidon mahdollisuus sekä omalla, että läheisten kohdalla koettiin pääasiallisesti positiivisena asiana. Sairaalasielunhoito, Walk-in terapia ja Papin puhelin olivat hieman tuntemattomampia asioita, mutta nekin koettiin positiivisina ja suurin osa vastaajista voisi suositella niitä läheisilleen.

Kirkon tilat koettiin turvallisina sielunhoidollisille keskusteluille ja samaan aikaan keskustelun käyminen kävelyllä nostettiin toiseksi suosituimmaksi sielunhoidollisen keskustelun mahdolliseksi paikaksi. Vähiten suosittu paikka oli ystävän tai sukulaisen kotona.

Opinnäytetyön johtopäätöksinä nousivat, että sielunhoitoa kannattaisi markkinoida enemmän. Vastaajien mielestä sitä kannattaisi tehdä seurakuntien omien tiedotuskanavien lisäksi myös valomainosten avulla esim. julkisissa liikennevälineissä sekä ei-kirkollisissa lehdissä, kuten Länsiväylässä tai Hufvudstadsbladetissa.