Kehitysvammaisten osallisuuden kokeminen

Abstract

Tässä opinnäytetyössä tutkittiin sitä, miten lappeenrantalaiset, tuetun tai ohjatun asumisen yksiköissä asuvat aikuiset, puhumalla kommunikoivat kehitysvammaiset ihmiset kokevat osallisuutta. Osallisuus koostuu kolmesta osatekijästä: kokemuksesta, että on aktiivinen toimija ja osallistuja; tunteesta, että kuuluu yhteisöön ja yhteiskuntaan sekä mahdollisuudesta vaikuttaa omiin ja yhteisiin asioihin. Tavoitteena oli tutkia, miten nämä osallisuuden edellytykset täyttyvät kehitysvammaisten ihmisten kohdalla ja mitä esteitä niiden toteutumiselle mahdollisesti on.

Opinnäytetyö toteutettiin laadullisena tutkimuksena, jossa aineistonkeruumenetelmänä käytettiin teemahaastattelua. Seitsemän haastateltavaa valittiin satunnaisesti ja haastattelut nauhoitettiin. Litteroitu aineisto analysoitiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysimenetelmää käyttäen.

Tulosten perusteella kehitysvammaisilla ihmisillä oli melko runsaasti osallistumisen kokemuksia, joskaan tuen puute ei mahdollistanut täysivaltaista osallistumista. Myöskään kehitysvammaisten toiveita osallistumiseen ei ollut aina selvitetty. Kehitysvammaiset harrastivat myös usein erillään yleisistä harrasteryhmistä, mikä ei mahdollistanut laajempaa sosiaalista kanssakäymistä.

Kehitysvammaisten ihmisten sosiaalinen verkosto oli usein rajoittunut oman perheen lisäksi asumisyksikön henkilökuntaan ja asukkaisiin ja tuttavapiiri oli suppea. Kehitysvammaisilla oli myös yksinäisyyden kokemuksia. Asumisyksikössä asuminen loi kuitenkin tunnetta joukkoon kuulumisesta.

Kehitysvammaisten itsemääräämisoikeus ja mahdollisuus vaikuttaa omiin asioihinsa oli heikko ja riippuvainen muista. Omista asioista päättäminen koettiin kuitenkin hyvin tärkeäksi. Osalla kehitysvammaisista esiintyi myös haluttomuutta päättää itse omista asioistaan. Vaikuttamisen esteet olivat sekä rakenteellisia että asenteellisia. Yhteisiin asioihin vaikuttamista ei sen sijaan pidetty kovin tärkeänä tai kiinnostavana. Kaikkiaan tuloksista voidaan päätellä, että kehitysvammaisten ihmisten osallisuuden kokemus jää osittain puutteelliseksi.

This study examined how grown-up people with mental deficiency, who live in a supported or assisted living unit in Lappeenranta and communicate by speaking, experience involvement. Involvement consists of three things: the experience that you are an active participant, the feeling that you belong to the community and society, and for the third the opportunity to influence both your personal and general matters. The goal was to examine how these qualifications for involvement are fullfilled when it comes to people with mental deficiency, and what obstacles there might be to the success of involvement.

The study was carried out as a qualitative research and the method used was theme interview. All seven of the interviewees were chosen randomly and the interviews were recorded. The transcribed material was analyzed using the theory driven content analysis method.

Based on the results the people with mental deficiencies had quite a lot of experience with participation, although the lack of support made it impossible to participate fully. Also, the wishes they had concerning participation were not always made clear. The activities of the participants were often separated from common hobbie groups which further discouraged broader social interaction.

The social network of people with mental deficiencies was often limited to their own family, the unit’s personell, and other inhabitants. They had a concise social circle. The people with mental deficiencies experienced also loneliness. However, living in the unit created a feeling of belonging to a group.

The right of the people with mental deficiencies to self-determination and their possibility to influence their own matters was weak and depended on others. It was still concidered important to be able to make personal decisions. Some of the people with mental deficiency were however, unwilling to make decisions by themselves. The obstacles for influencing were both structural and biased. Still, it wasn’t found as important or interesting to have an influence on the common matters as it was on their own personal lives. Overall the results show that the sense of involvement among the people with mental deficiency needs improvement.