Matalan kynnyksen harjoittelu polvi- ja lonkkanivelrikkoa sairastavilla
Rekiranta, Susanna; Mäntykoski, Mari (2013)
Lataukset:
Rekiranta, Susanna
Mäntykoski, Mari
Laurea-ammattikorkeakoulu
2013
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201304033899
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201304033899
Tiivistelmä
Opinnäytetyön tavoitteena oli verrata matalan kynnyksen toimintaympäristössä toteutettavaa lihasvoimaharjoittelua perinteiseen fysioterapeutin ohjaamaan kotiharjoitteluun polvi- ja lonkkanivelrikkoisilla asiakkailla. Vertailussa käytimme mittareina alaraajojen maksimaalista isometristä lihasvoimaa, maksimaalista 10 metrin kävelynopeutta sekä koettua kipua, jäykkyyttä ja fyysistä toimintakykyä mittaavaa WOMAC-lomaketta.
Polvi- ja lonkkanivelrikko ovat Suomessa merkittäviä sairauksia: jopa 400 000 suomalaisella on todettu nivelrikkomuutoksia polvessa tai lonkassa. Lisäksi yli viidenneksellä 75 vuotta täyttäneistä on todettu nivelrikkoa polvessa tai lonkassa. Polven ja lonkan nivelrikon vaikutukset näkyvät muun muassa ikääntyneiden liikuntakyvyn ja työikäisten työkyvyn heikkenemisenä. Nivelrikkoa parantavaa hoitomuotoa ei ole, mutta sairauden etenemistä voidaan hidastaa ja oireita ennaltaehkäistä. Päähoitolinjaksi on vakiintunut lääkehoidon lisäksi liikehoito, erityisesti lihasvoimaharjoittelu. Oikeanlaisesta harjoittelusta löytyy nykyään kattavasti tietoa, mutta suurin haaste on saada asiakkaat motivoitumaan ja sitoutumaan säännölliseen harjoitteluun. Matalan kynnyksen toimintaympäristöt, kuten Espoon Tapiolan terveysaseman Valopiha-niminen alue, yrittävät vastata tähän haasteeseen. Ne tarjoavat helppopääsyisen ja esteettömän harjoitteluympäristön, joka sijaitsee yksilön käyttämien päivittäispalvelujen läheisyydessä.
Opinnäytetyötutkimukseemme osallistui seitsemän koehenkilöä, jotka jaettiin sattumanvaraisesti kahteen ryhmään: kotiharjoittelu- (3) ja Valopiharyhmään (4). Kaikilta koehenkilöiltä mitattiin tutkimuksen alussa ja lopussa 10 metrin kävelynopeus heidän terveysasemansa fysioterapian vastaanotolla. Opinnäytetyötutkimus alkoi kaikilla koehenkilöillä alkumittauksilla, joiden yhteydessä keräsimme myös heidän esitietonsa. Alkumittauksissa koehenkilöt täyttivät WOMAC-kyselylomakkeen ja heiltä mitattiin maksimaalinen isometrinen lihasvoima oikean ja vasemman jalan jalkaprässi-, lonkan loitontaja- ja lonkan lähentäjä-laitteessa. Alkumittauksissa koehenkilöt opastettiin kahdeksan viikon harjoittelujaksolle, jonka kotiryhmä toteutti kotonaan fysioterapeutin kotiohjeiden mukaisesti ja Valopiharyhmä HUR-lihasvoimalaitteilla Tapiolan terveysasemalla. Harjoittelujakson aikana koehenkilöt täyttivät harjoittelupäiväkirjaa. Harjoittelujakson jälkeen koehenkilöille tehtiin loppumittaukset, joissa he palauttivat harjoittelupäiväkirjansa, täyttivät WOMAC-lomakkeen ja heiltä mitattiin isometriset maksimaaliset lihasvoimat.
Koehenkilöiden ikä oli keskimäärin 72 (±8) vuotta ja painoindeksi 28,9 (±4,2) kg/m2. Kaikki koehenkilöt toteuttivat harjoitteluohjelmansa vähintään kolme kertaa viikossa ja olivat fyysisesti aktiivisia muinakin viikonpäivinä. Kaikkien koehenkilöiden isometrinen lihasvoima lisääntyi harjoittelujakson aikana kaikissa neljässä mitatussa voimalaitteessa. Valopiharyhmän voiman kasvu (20–40 prosenttia) oli kotiryhmää suurempaa kaikissa paitsi lonkan loitonnus-laitteessa. Maksimaalinen kävelynopeus parani tai pysyi samana 57 prosentilla ja huononi 29 prosentilla koehenkilöistä. Keskimäärin molempien ryhmien kävelynopeus parani jakson aikana, Valopiharyhmällä kotiryhmää enemmän (20 prosenttia vs. 2 prosenttia kasvu). WOMAC-lomakkeella mitattuna koettu kipu ja jäykkyys vähenivät kotiryhmällä Valopiharyhmää enemmän, kun taas koetut vaikeudet fyysisessä toimintakyvyssä vähenivät Valopiharyhmällä 20 prosenttia ja lisääntyivät kotiryhmällä 18 prosenttia. Kummankaan ryhmän muuttujissa tapahtuneet muutokset eivät saavuttaneet tilastollista merkitsevyyttä (p<0,05).
Tutkimuksessamme emme löytäneet merkitsevää eroa matalan kynnyksen harjoittelun ja kotiharjoittelun väliltä. Tuloksiin vaikutti suuresti pieni otoskokomme. Yksittäisten koehenkilöidemme osalta matalan kynnyksen lihasvoimaharjoittelu osoittautui kuitenkin lihasvoiman, kävelynopeuden ja koetun fyysisen toimintakyvyn parantamisen suhteen jopa tehokkaammaksi tavaksi toteuttaa polvi- ja lonkkanivelrikkoisten fysioterapiaa kuin kotiohjeiden noudattaminen.
Polvi- ja lonkkanivelrikko ovat Suomessa merkittäviä sairauksia: jopa 400 000 suomalaisella on todettu nivelrikkomuutoksia polvessa tai lonkassa. Lisäksi yli viidenneksellä 75 vuotta täyttäneistä on todettu nivelrikkoa polvessa tai lonkassa. Polven ja lonkan nivelrikon vaikutukset näkyvät muun muassa ikääntyneiden liikuntakyvyn ja työikäisten työkyvyn heikkenemisenä. Nivelrikkoa parantavaa hoitomuotoa ei ole, mutta sairauden etenemistä voidaan hidastaa ja oireita ennaltaehkäistä. Päähoitolinjaksi on vakiintunut lääkehoidon lisäksi liikehoito, erityisesti lihasvoimaharjoittelu. Oikeanlaisesta harjoittelusta löytyy nykyään kattavasti tietoa, mutta suurin haaste on saada asiakkaat motivoitumaan ja sitoutumaan säännölliseen harjoitteluun. Matalan kynnyksen toimintaympäristöt, kuten Espoon Tapiolan terveysaseman Valopiha-niminen alue, yrittävät vastata tähän haasteeseen. Ne tarjoavat helppopääsyisen ja esteettömän harjoitteluympäristön, joka sijaitsee yksilön käyttämien päivittäispalvelujen läheisyydessä.
Opinnäytetyötutkimukseemme osallistui seitsemän koehenkilöä, jotka jaettiin sattumanvaraisesti kahteen ryhmään: kotiharjoittelu- (3) ja Valopiharyhmään (4). Kaikilta koehenkilöiltä mitattiin tutkimuksen alussa ja lopussa 10 metrin kävelynopeus heidän terveysasemansa fysioterapian vastaanotolla. Opinnäytetyötutkimus alkoi kaikilla koehenkilöillä alkumittauksilla, joiden yhteydessä keräsimme myös heidän esitietonsa. Alkumittauksissa koehenkilöt täyttivät WOMAC-kyselylomakkeen ja heiltä mitattiin maksimaalinen isometrinen lihasvoima oikean ja vasemman jalan jalkaprässi-, lonkan loitontaja- ja lonkan lähentäjä-laitteessa. Alkumittauksissa koehenkilöt opastettiin kahdeksan viikon harjoittelujaksolle, jonka kotiryhmä toteutti kotonaan fysioterapeutin kotiohjeiden mukaisesti ja Valopiharyhmä HUR-lihasvoimalaitteilla Tapiolan terveysasemalla. Harjoittelujakson aikana koehenkilöt täyttivät harjoittelupäiväkirjaa. Harjoittelujakson jälkeen koehenkilöille tehtiin loppumittaukset, joissa he palauttivat harjoittelupäiväkirjansa, täyttivät WOMAC-lomakkeen ja heiltä mitattiin isometriset maksimaaliset lihasvoimat.
Koehenkilöiden ikä oli keskimäärin 72 (±8) vuotta ja painoindeksi 28,9 (±4,2) kg/m2. Kaikki koehenkilöt toteuttivat harjoitteluohjelmansa vähintään kolme kertaa viikossa ja olivat fyysisesti aktiivisia muinakin viikonpäivinä. Kaikkien koehenkilöiden isometrinen lihasvoima lisääntyi harjoittelujakson aikana kaikissa neljässä mitatussa voimalaitteessa. Valopiharyhmän voiman kasvu (20–40 prosenttia) oli kotiryhmää suurempaa kaikissa paitsi lonkan loitonnus-laitteessa. Maksimaalinen kävelynopeus parani tai pysyi samana 57 prosentilla ja huononi 29 prosentilla koehenkilöistä. Keskimäärin molempien ryhmien kävelynopeus parani jakson aikana, Valopiharyhmällä kotiryhmää enemmän (20 prosenttia vs. 2 prosenttia kasvu). WOMAC-lomakkeella mitattuna koettu kipu ja jäykkyys vähenivät kotiryhmällä Valopiharyhmää enemmän, kun taas koetut vaikeudet fyysisessä toimintakyvyssä vähenivät Valopiharyhmällä 20 prosenttia ja lisääntyivät kotiryhmällä 18 prosenttia. Kummankaan ryhmän muuttujissa tapahtuneet muutokset eivät saavuttaneet tilastollista merkitsevyyttä (p<0,05).
Tutkimuksessamme emme löytäneet merkitsevää eroa matalan kynnyksen harjoittelun ja kotiharjoittelun väliltä. Tuloksiin vaikutti suuresti pieni otoskokomme. Yksittäisten koehenkilöidemme osalta matalan kynnyksen lihasvoimaharjoittelu osoittautui kuitenkin lihasvoiman, kävelynopeuden ja koetun fyysisen toimintakyvyn parantamisen suhteen jopa tehokkaammaksi tavaksi toteuttaa polvi- ja lonkkanivelrikkoisten fysioterapiaa kuin kotiohjeiden noudattaminen.