Näyttö raiskausrikoksissa seksuaalirikoslain kokonaisuudistuksen jälkeen

Abstract

Tämän opinnäytetyön tavoitteena oli selvittää seksuaalirikoslain kokonaisuudistuksen vaikutuksia syyttäjän esittämään näyttöön ja sen arviointiin aikuisiin kohdistuvissa raiskausrikoksissa. Uudistuksen myötä sukupuoliyhteys on raiskaus, mikäli siihen ei ole ollut suostumusta. Opinnäytetyö on hyödyksi etenkin syyttäjälaitokselle ja syyttäjille, joiden tehtävä on esittää asian näyttö, mutta myös kaikille viranomaistahoille rikosprosessin eri vaiheissa.

Metodina on käytetty lainoppia. Työssä perehdyttiin voimassa olevaan lakiin koskien rikoslain 20:1. Tietoperustana on käytetty lainvalmisteluasiakirjoja, oikeusminiteriön kokoamia asiantuntijalausuntoja, oikeuskäytäntöä sekä oikeuskirjallisuutta.

Näytön keskiössä on asianomistajan kertomus. Asianomistajan kertomus ei kuitenkaan yksistään riitä tuomitsemiskynnyksen ylittymiseen vaan tarvitaan myös muuta syytettä tukevaa näyttöä. Näytön arvioinnissa tuomioistuin arvioi kuinka luotettavana asianomistajan kertomusta voidaan pitää ja kuinka hyvin muu näyttö tukee tätä kertomusta. Arvioinnissa tulee ottaa huomioon myös muut vaihtoehtoiset tapahtumankulut, kuten mahdollinen vastaajan antama selitys tapahtuneelle.

Seksuaalirikoslain kokonaisuudistuksessa suostumusta ei ole haluttu määrittää tarkkaan ja tämä tuo näytöllisiä ongelmia. Lisäksi tietyissä tilanteissa asianomistajan asema on uudistuksesta huolimatta jäänyt heikoksi ja suostumuksen puutetta on etenkin näissä tilanteissa vaikea todistaa. Uudistus muutti esitettävää näyttöä, mutta ei juurikaan poistanut näytöllisiä ongelmia, joita jo vanha lainsäädäntö kohtasi. Näytöllisille ongelmille ratkaisu voisi olla suostumuksen jonkinasteinen määrittäminen, jolla voitaisiin poistaa liiallisia tulkinnanvaraisuuksia ja näin yhdenmukaistaa oikeuskäytäntöä.