Ajatuksia matkaltani musiikkiin
Sepponen, Hanna-Leena (2006)
Sepponen, Hanna-Leena
2006
All rights reserved. This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2025110527101
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2025110527101
Tiivistelmä
Taidekasvatuksen perimmäinen tarkoitus (Tuomikoski 1987, 152, 207) Tuomikosken mukaan on kehittää ihmisen aisti- ja havaintotoimintoja sekä tunnetajuisuutta, ja niiden avulla laajentaa ihmisen persoonallisuutta. Taidekasvatus on siis keino, jolla ihmisyksilön arvotajuntaa ja valintakapasiteettia voidaan voimistaa. Minulle viulun soittaminen avaa mahdollisuuksia ja näköaloja koko elämään ja olemisen ongelmaan. Esiintymisiin liittyvät tuntemukset ja ongelmat ovat useasti antaneet aihetta pohtia koko musiikin tekemisen olemusta ja mielekkyyttä.
Aika, uskaltaminen ja itsetunto ovat olleet erityisiä pohdintojeni kohteita, liittyen musiikkiin. Nykyinen elämänrytmimme on kiireen tahdittamaa. Musiikki luodaan ajassa, se on erityisen sitoutunutta aikaan. Kiinnostavaa on, vaikuttaako yksilön aikakäsitys musiikin tekemiseen ja vaikuttaako toisaalta musiikin tekeminen yksilön aikakäsitykseen. Musiikin (kuten kaiken taiteen) tekeminen edellyttää mielestäni hidasta aikakäsitystä, tai ainakin kykyä "hidastaa" aikaa. Kiireinen elämänrytmimme ei tällaista pysähtyneisyyttä tue. Musiikki voi kuitenkin olla tapa pysähtyä, oikeammin löytää pysähtyneisyys, hypätä kiireen ulottumattomiin. Kenties se voi olla myös keino pysäyttää kiire muuallakin kuin vain musiikin maailmassa. Paula Tuomikoski (Tuomikoski 1987, 14) kirjoittaa, että suomalainen kulttuuri ja kasvatusjärjestelmä ovat 1800-luvulta lähtien pitäneet tietoisena sekä tiedostamattomana ihanteenaan yhdenmukaisuutta ja samankaltaisuutta. Samalla ne ovat onnistuneet luomaan itsetunnoltaan heikon kulttuurin ja heikkoitsetuntoisen yksilön. Itseensä uskominen luo pohjaa koko esiintymiselle. Arjas (Arjas 1997) toteaa epävarmuuden olevan esiintyjän pahin vihollinen.
Taide ei ole minulle itsetarkoitus. En opiskele musiikkia ja viulunsoittoa ainoastaan asian itsensä takia, vaan näen sen myös välineenä paljon muuhun. Minulle se on tärkeää; uskoakseni pisin matka ihmisellä on juuri tähän hetkeen ja sen löytäminen on tärkeää ja mahdollista. Minulle taiteen tekeminen on siis lujasti kytköksissä kokonaisvaltaiseen elämiseen sen kaiken kanssa, mitä olen syntyessäni lahjana saanut. Elämän voi elää kuulematta, näkemättä, tuntematta; havaitsematta kerrassaan mitään. Taiteen tekemisen ydin on mielestäni porautua mahdollisuuksiin; siihen, mitä olemme saaneet. On opittava kuuntelemaan itseään, että voi sitten kuunnella toisia. Ja on opittava kuuntelemaan toisia, että voi kuunnella itseään. Oma tuntumani on, että lopulta sisältö musiikille tulee elämällä ja kokemalla. Toivoisin siis loppujen lopuksi olla opastamassa oppilaitani ulos viulun soittamisesta, sisään musiikkiin.
Aika, uskaltaminen ja itsetunto ovat olleet erityisiä pohdintojeni kohteita, liittyen musiikkiin. Nykyinen elämänrytmimme on kiireen tahdittamaa. Musiikki luodaan ajassa, se on erityisen sitoutunutta aikaan. Kiinnostavaa on, vaikuttaako yksilön aikakäsitys musiikin tekemiseen ja vaikuttaako toisaalta musiikin tekeminen yksilön aikakäsitykseen. Musiikin (kuten kaiken taiteen) tekeminen edellyttää mielestäni hidasta aikakäsitystä, tai ainakin kykyä "hidastaa" aikaa. Kiireinen elämänrytmimme ei tällaista pysähtyneisyyttä tue. Musiikki voi kuitenkin olla tapa pysähtyä, oikeammin löytää pysähtyneisyys, hypätä kiireen ulottumattomiin. Kenties se voi olla myös keino pysäyttää kiire muuallakin kuin vain musiikin maailmassa. Paula Tuomikoski (Tuomikoski 1987, 14) kirjoittaa, että suomalainen kulttuuri ja kasvatusjärjestelmä ovat 1800-luvulta lähtien pitäneet tietoisena sekä tiedostamattomana ihanteenaan yhdenmukaisuutta ja samankaltaisuutta. Samalla ne ovat onnistuneet luomaan itsetunnoltaan heikon kulttuurin ja heikkoitsetuntoisen yksilön. Itseensä uskominen luo pohjaa koko esiintymiselle. Arjas (Arjas 1997) toteaa epävarmuuden olevan esiintyjän pahin vihollinen.
Taide ei ole minulle itsetarkoitus. En opiskele musiikkia ja viulunsoittoa ainoastaan asian itsensä takia, vaan näen sen myös välineenä paljon muuhun. Minulle se on tärkeää; uskoakseni pisin matka ihmisellä on juuri tähän hetkeen ja sen löytäminen on tärkeää ja mahdollista. Minulle taiteen tekeminen on siis lujasti kytköksissä kokonaisvaltaiseen elämiseen sen kaiken kanssa, mitä olen syntyessäni lahjana saanut. Elämän voi elää kuulematta, näkemättä, tuntematta; havaitsematta kerrassaan mitään. Taiteen tekemisen ydin on mielestäni porautua mahdollisuuksiin; siihen, mitä olemme saaneet. On opittava kuuntelemaan itseään, että voi sitten kuunnella toisia. Ja on opittava kuuntelemaan toisia, että voi kuunnella itseään. Oma tuntumani on, että lopulta sisältö musiikille tulee elämällä ja kokemalla. Toivoisin siis loppujen lopuksi olla opastamassa oppilaitani ulos viulun soittamisesta, sisään musiikkiin.