PERUSTERVEYDENHUOLLON JA ERIKOISSAIRAANHOIDON HOITOHENKILÖKUNNAN KOKEMUKSIA

Abstract

Pitkäaikaissairaan lapsen sekä hänen perheensä hoidon kokonaisuus rakentuu monen eri organisaation ja palveluntuottajien verkostosta. Somaattisesti pitkäaikaissairaan lapsen hoidon aikana on pystyttävä turvaamaan hyvä ja saumaton yhteistyö hoitohenkilökunnan kesken, jotta lapsen turvallisuus ja hoidon jatkuvuus sekä kotona että sairaalassa toteutuvat. Opinnäytetyön tavoitteena oli selvittää hoitohenkilökunnan kokemuksien kautta, kuinka yhteistyö toimii tilanteessa jossa somaattisesti pitkäaikaissairas lapsi siirtyy kotikunnasta erikoissairaanhoitoon tai päinvastoin. Työn tarkoituksena oli kehittää perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välistä yhteistyötä pitkäaikaissairaan lapsen ja hänen perheensä hoidossa. Opinnäytetyö oli osa Perheen parhaaksi yhteistyöllä – projektia. Opinnäytetyön tutkimusaineisto kerättiin ryhmähaastattelemalla Perusturvaliikelaitos Saarikan terveydenhoitajia sekä erikoissairaanhoidon lastenosaston ja – poliklinikan hoitohenkilökuntaa. Opinnäytetyön tutkimukseen osallistui yhteensä neljätoista (N=14) haastateltavaa perusterveydenhuollosta ja erikoissairaanhoidosta. Tutkimus oli laadullinen ja aineisto käsiteltiin induktiivisella sisällönanalyysilla. Erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon hoitohenkilökunnan kokemukset yhteistyön toimivuudesta olivat eriävät. Perusterveydenhuollossa terveydenhoitajat kokivat, että suoraa yhteistyötä ei ole. Erikoissairaanhoidon hoitohenkilökunta koki yhteistyön toimivaksi. Tärkeimpinä yhteistyötä edistävinä tekijöinä nousivat hoitohenkilökunnan ammattitaito ja toimivat käytänteet yhteistyössä. Koulutukset ja yhteiset palaverit koettiin edistävinä tekijöinä yhteistyön kehittämisen kannalta. Eniten yhteistyötä estävänä tekijänä koettiin molemmissa organisaatioissa tiedonkulkuun liittyvät ongelmat. Suurimpana tiedonkulkuun vaikuttavana asiana koettiin olevan tietojärjestelmäongelmat ja vaitiolovelvollisuus. Lisäksi tiedonkulun koettiin olevan suurelta osin vanhempien vastuulla.

The purpose of this study was to collect information about the co-operation between special health care and primary care when dealing with somatic, long-term paediatric patients and their families. The aim was to observe how nursing staff experienced the co-operation between the two organizations and what the improving and preventing factors were in the partnership. The research material was collected with group interviews. The participants of the interviews were nurses from a paediatric ward and paediatric out-patients’ department and public health nurses who worked in primary health care. The total number of the interviews was three and that of the interviewees 14 (N=14). The study was qualitative and the data was analysed with the help of a qualitative content-analysis. Based on the research findings, it can be said that the views on the co-operation between special and public health care were divergent. One of the biggest problems was said to be in the flow of information. The nurses in special health care thought that there was plenty of information being sent to public health care, but the public health nurses disagreed. Both sides shared the same opinion about the challenges related to updating contact details and to problems in the information systems. Both groups also had a common opinion about the benefits of learning to know each others’ work. Educational and other common events as well as a positive attitude towards co-operation were regarded as factors promoting cooperation. This Bachelor’s thesis was a part of the Perheen parhaaksi yhteistyöllä (‘Cooperation for the Benefit of Families’) –project. The results of this study can be used in developing a co-operation model between special health care and public health care.