I never finish anyth : keskeneräisyydestä

Abstract

Tämä teksti kertoo keskeneräisyydestä: sen merkityksestä, olemassaolosta, tärkeydestä. Kirjoitan siitä, sillä toivon kirjoittamisen myötä pääseväni lähemmäs itseäni taiteilijana ja ennen kaikkea ymmärtämään keskeneräisyyttä. Uskon, että vain ymmärryksen kautta voin oppia olemaan armollisempi itselleni; hyväksymään oman keskeneräisyyteni ja käsittelemään luomisen aiheuttamia tunnetiloja sellaisina kuin ne ikinä vastaan tulevat.

Opinnäytetyössä toisiaan täydentävät kolme eri tekstityyppiä: runo, proosatyyppiset tarinat ja kirjoitukset sekä analyyttinen teksti. Runolla on valtava merkitys, se täydentää jo sanottua tai sanomatta jätettyä. Runoissa piilee totuus eniten ja niissä olen rehellisimmilläni. Proosamainen ja analyyttinen teksti limittyvät ja käyvät dialogia keskeneräisyydestä, luomisen aiheuttamista tuntemuksista sekä etsivät vastauksia kysymyksiin: miten sietää omaa keskeneräisyyttään, mitä se edes on? Miksi taiteen tekeminen on vaikeaa ja mikä asettaa sille rajat? Miksi olen valinnut tämän tien, jos ahdistun ja pelkään ja ajaudun tilanteisiin, joissa vaaditaan loputonta kärsivällisyyttä ja puhdasta uskoa?

This thesis is very much an intimate story of incompleteness: of its meaning, existence and importance. I feel that I have to write about it to get closer to myself as an artist, to know myself better and, above all, to understand incompleteness. I believe that understanding is the only way to learn mercifulness; to accept my own incompleteness and deal with my erratic feelings.

Poetry, short novel, analytical text; if one of them is missing, the solidity is gone. Entirety of those three text types is important. Poems refill everything already said or not said; they are the truth and the most honest thing I can write. Short novel and analytical text interlace and not only search for the answers, but also question and contemplate. What is incompleteness and how to handle it? Why is it difficult to create and make art? What keeps me walking on this path despite all the uncertainty, fear and pain it gives me? Do I have enough patience and pure faith it requires to keep walking forward?