Surevan henkisyys ja hengellisyys voimavarana
Niemipelto, Hanna (2017)
Niemipelto, Hanna
Tampereen ammattikorkeakoulu
2017
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2017111917348
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2017111917348
Tiivistelmä
Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata millaisia henkisiä ja hengellisiä tarpeita sureva aikuinen henkilö kokee yhdestä kolmeen kuukautta läheisensä kuoleman jälkeen. Tarkoituksena on myös kuvata kokemuksia, miten nämä tarpeet ilmenevät ja miten sureva voi käyttää niitä voimavarana elämässään. Tutkimuksen tavoitteena oli kehittää AVAUSmallin avulla henkisen ja hengellisen tuen menetelmää surevien aikuisten kanssa työskenteleville tahoille, kuten terveydenhuollon ammattilaisille, seurakunnan työntekijöille, surujärjestöille ja vapaaehtoistyöntekijöille. Tutkimus toteutettiin kvalitatiivisena tutkimuksena, jonka aineisto kerättiin haastattelemalla saattohoidossa läheisensä menettäneitä surevia yhdestä kolmeen kuukautta läheisen kuoleman jälkeen. Tutkimukseen osallistui yhteensä neljä läheisensä menettänyttä. Aineisto analysoitiin induktiivisen sisällönanalyysin avulla.
Surevat ymmärsivät henkisyyden ja hengellisyyden tarkoittavan uskoon ja uskonnollisuuteen liittyviä asioita. Surevilla oli evankelis-luterilaisen kirkon uskonkäsitys, vaikka vain yksi surevista oli kirkon jäsen. Surevien henkiset ja hengelliset tarpeet jaettiin viiteen osa-alueeseen, joita olivat autetuksi ja ymmärretyksi tuleminen, mielen ja kehon eheytyminen, hiljentyminen, elämän uudelleen muovautuminen sekä tiedostetun tai tiedostamattoman surun käsittely. Saattohoidon aikaiset ja läheisen kuoleman jälkeiset kokemukset olivat surevia kannattelevia, kun saattohoitoon oltiin tyytyväisiä, kuolevan kivut loppuivat ja kuolema koettiin helpotuksena. Kuolevan vakaumuksen kunnioittaminen oli sureville tärkeää sekä saattohoidon aikana että kuoleman jälkeen.
Tulevaisuuden haasteena on surevien tukemisen uudelleen organisointi, koska suru ei ole mielenterveyden häiriö tai sairaus. Myös surukäsitystä tulisi muuttaa. Suru on ennen kaikkea elämäntapahtuma, jossa suhde vainajaan ei pääty vaan jatkuu erilaisena. Tulevaisuudessa surevien henkisyyttä ja hengellisyyttä voisi tutkia siinä vaiheessa, kun menetyksestä on kulunut yhdestä kahteen vuotta aikaa. Tutkimusaiheena voisi myös olla leskeksi jääneiden henkisyys ja hengellisyys.
Surevat ymmärsivät henkisyyden ja hengellisyyden tarkoittavan uskoon ja uskonnollisuuteen liittyviä asioita. Surevilla oli evankelis-luterilaisen kirkon uskonkäsitys, vaikka vain yksi surevista oli kirkon jäsen. Surevien henkiset ja hengelliset tarpeet jaettiin viiteen osa-alueeseen, joita olivat autetuksi ja ymmärretyksi tuleminen, mielen ja kehon eheytyminen, hiljentyminen, elämän uudelleen muovautuminen sekä tiedostetun tai tiedostamattoman surun käsittely. Saattohoidon aikaiset ja läheisen kuoleman jälkeiset kokemukset olivat surevia kannattelevia, kun saattohoitoon oltiin tyytyväisiä, kuolevan kivut loppuivat ja kuolema koettiin helpotuksena. Kuolevan vakaumuksen kunnioittaminen oli sureville tärkeää sekä saattohoidon aikana että kuoleman jälkeen.
Tulevaisuuden haasteena on surevien tukemisen uudelleen organisointi, koska suru ei ole mielenterveyden häiriö tai sairaus. Myös surukäsitystä tulisi muuttaa. Suru on ennen kaikkea elämäntapahtuma, jossa suhde vainajaan ei pääty vaan jatkuu erilaisena. Tulevaisuudessa surevien henkisyyttä ja hengellisyyttä voisi tutkia siinä vaiheessa, kun menetyksestä on kulunut yhdestä kahteen vuotta aikaa. Tutkimusaiheena voisi myös olla leskeksi jääneiden henkisyys ja hengellisyys.