Kenen ääni kuuluu : artivismi tukemassa toipumisorientaatiokulttuuria mielenterveystoipujien parissa.

Abstract

Opinnäytetyöni on kehittämishanke, jonka toiminnallisessa ytimessä on Kenen ääni kuuluu -ääni- ja liiketeos. Teoksen pääosassa ovat mielenterveystoipujien kokemukset vallasta ja vallankäytöstä. Kehittämishankkeeni tavoitteena oli havainnoida, miten taideprosessi voi tukea toipumisorientaatiokulttuuria esimerkiksi palvelutaloympäristössä. Toisena tavoitteena oli herätellä ääniteoksen inspiroimana yleistä keskustelua siitä, miten valta ja vallankäyttö näkyvät mielenterveystoipujan arjessa.

Kävin keskusteluja kolmenkymmenen Helsingin alueella asuvan mielenterveystoipujan kanssa vallankäytön teemasta. Keskustelujen pohjalta tuotettiin yksittäisiä äänitaideteoksia, joista muodostettiin yhtenäinen Kenen ääni kuuluu -teos. Kehittämishankkeeni yhteistyökumppaneita olivat äänitaiteilija Jyrki Mononen, Lilinkotisäätiö ja Taiteen Sulattamo ry. Teosta esitettiin julkisesti syksyn 2018 aikana ja se sai Uudenmaan maakuntarahaston apurahan tuotannollisiin kustannuksiin.

Opinnäytetyössäni kuvaan kehittämishankkeeseen liittyviä teoreettisia lähtökohtia. Avainkäsitteitä ovat toipumisorientaatio ja artivismi. Tarkastelen sekä teorian että käytännön kautta myös taiteen vaikutuksia mielenterveystyössä nojaten viimeisimpiin kansainvälisiin tutkimuksiin. Olen kirjannut havaintojani Kenen ääni kuuluu -teosprosessista kenttäpäiväkirjaan. Keräsin suullista ja kirjallista palautetta teokseen osallistujilta. Sain myös yleisöpalautetta. Palautteiden ja havaintojeni perusteella Kenen ääni kuuluu -teos toimii ensisijaisesti valtateemaan liittyvänä keskustelunvirittäjänä mielenterveystoipujien parissa.

Yleisöpalautteiden perusteella teoksen toivottiin kantautuvan päättäjien, esimerkiksi politikkojen ja mielenterveysalanammattilaisten korviin. Laajemmalle keskustelulle on tilausta. Osallistujien kertoman mukaan teosprosessi vaikutti postitiivisesti mielenterveyteen. Osassa palautteista kuvataan jopa oireiden vähenemistä. Näkemykseni mukaan Kenen ääni kuuluu -teos oli aktivistisella otteella tehtyä taidetta. Yksilön ääni tuli kuulluksi sellaisenaan kuin se on. Edellä mainittuihin perusteisiin nojaten päädyin kuvamaan teosta ja siihen liittyvää prosessia artivistiseksi.

My Master`s thesis is a development project that concentrates on “Whose Voice Is Heard” -an artwork involving sound and movement. The artwork is based on experiences that people with mental disorders have of power and its use. The aim of my development project was to observe how an artistic process could encourage recovery orientation, for instance, in the housing units for people with mental issues. Inspired by sound artwork, I also aimed at provoking public debate on how power and its use manifests in the daily lives of people with mental disorders.

I discussed power and its use with thirty people with mental health issues in the Helsinki area. These discussions were transformed into individual works of sound art, which collectively formed the final product, “Whose Voice Is Heard”. My partners were sound artist Jyrki Mononen, the Lilinkotisäätiö Foundation, and the Taiteen Sulattamo Association. We performed “Whose Voice Is Heard” publicly in autumn 2018, and the production costs were partly covered by a grant from the Uusimaa Regional Fund.

In my Master`s thesis, I examine the theoretical framework related to the development project. The keywords include recovery orientation and artivism. I surveyed, utilizing the latest international research, the effects of art on mental health. I recorded my observations during the “Whose Voice Is Heard” art process in a field diary. I collected oral and written feedback from the participants, including audience reaction. Based on the feedback and my own observations, the “Whose Voice Is Heard” sound and movement artwork became primarily a platform for starting a discussion on the themes of power and its use in the context of mental health rehabilitation. Based on the feedback, it was hoped that work would reach decision-makers in politics, policymaking, and the mental health professionals. There is a clear need for wider debate.

At the level of participating individuals, the process seemed to have positive impacts on their mental health. Some of the feedback diminishes symptoms. “Whose Voice Is Heard” was planned, rehearsed, and performed in the spirit of activism. As a result, the voice of the individual was heard as it is. This combination of art and activism encouraged me to characterize the work and the related process with the expression “artivism”.