Tunneilmaisu ja nukke : näkökulmia tunneilmaisun keinoihin ja merkityksiin nukketeatterissa

Abstract

Sana emootio juontuu latinan verbistä emovere, panna liikkeelle. Tästä voi löytää useita merkityksiä: Tunteet ovat syitä toiminnalle ja toisaalta seurauksia siitä. Ne muuttavat liikettä myös kehossa itsessään – jokaisella tunnetilalla on oma dynamiikkansa, tapa ilmetä kokijansa kehossa ja vaikuttaa sen rytmiin, suuntiin, asentoihin, eleisiin ja hengitykseen. Tunteet itsessäänkin voi nähdä jatkuvassa liikkeessä oleviksi: niillä on aina suunta, halu ratkaista jotain.

Opinnäytetyössäni tarkastelen eri tunnetilojen kehollisia ilmenemis- ja ilmentämismuotoja. Nostan esille kaksi erilaista lähestymistapaa, stanislavskilaisen metodinäyttelemisen ja käyttäytymispsykologiaan nojaavan, ulkoiseen jäljittelyyn perustuvan Blochin ym. menetelmän. Pohdin niiden sovellettavuutta nukkenäyttelemiseen ja tämän ohella kysymystä, onko parempi tuntea vai toistaa. Tarkastelen nuken ja ihmisnäyttelijän tunneilmaisun eroavaisuuksia sekä nukketeatterille ominaisen etäännytyksen merkitystä niin esiintyjän kuin yleisönkin kannalta. Lopuksi esittelen kaksi nukenkäsittelyharjoitusta, joiden avulla etsiä tunteita elottomasta objektista.

Teatteri on voimakkaiden tunteiden pelikenttä. Myös nukketeatteri haastaa katsojansa myötätuntoon ja samastumiseen, vaikka niiden kohde on tosiasiassa eloton, eikä siten tunne mitään. Pyrin osaltani tarjoamaan näkökulman kysymykseen, mitä katsojan ja esiintyjän välillä tapahtuu, kun tunne-elämyksiä synnytetään teatteritilassa.

The word emotion is derived from the Latin verb emovere, to set in motion. This conceals many meanings: Emotions are causes for action and, on the other hand, effects from it. They change the movement in the body itself – every emotional state has it’s own dynamic, a way to manifest in the body of it’s experiencer, affecting the rhythm, directions, positions, gestures and breathing. An emotion in itself can be seen as something that’s in motion at all times: it always has a direction, a will to solve something.

In my thesis I will review how different emotions manifest and can be embodied physically. I will bring forth two different approaches: the Stanislavskian method acting as well as the Bloch approach, which was developed by behavioral psychologists and relies on the external imitation of emotions in the body. I will contemplate on the applicability of these methods in puppet manipulation, and through this, look at the question whether it’s better to feel or just imitate. I will also look at some differences between the emotional expression of a human actor and that of a puppet, as well as the phenomenon of a certain emotional distancing that takes place in puppet theatre, from the perspective of both the spectator and the performer. In the end, I will introduce two manipulation exercises to help find emotions in a lifeless object.

Theatre is a game field of strong emotions. Also puppet theatre challenges it’s viewer into experiences of empathy and identification, be the subject of these feelings factually lifeless and therefore emotionless in itself. For my part I will try to provide a viewpoint to answering the question of what happens between the spectator and the performer when emotional experiences are being created in the theatre space.