Omaishoitolaki ja sen toteuttaminen kunnissa

Abstract

Tämän opinnäytetyön tavoitteena on tarkastella 1.1.2006 voimaan tulleen omaishoitolain toteuttamista Suomen kunnissa. Erityisesti tarkastelun kohteena on tuen kattavuus sekä se, onko kansalaisilla nykyisen lain perusteella yhdenvertainen mahdollisuus saada omaishoidon tukea asuinkunnasta riippumatta vai tulisiko tuen maksatus yhdenvertaisuuden takaamiseksi siirtää valtakunnallisen toimijan hoidettavaksi.

Opinnäytetyö pohjautuu lakiin omaishoidon tuesta. Muuna aineistona on käytetty mm. Sosiaali- ja terveysministeriön, Kelan sekä omaishoitajien valtakunnallisen yhdistyksen (Omaishoitajat ja Läheiset -Liitto ry.) selvityksiä ja julkaisuja sekä muuta alan kirjallisuutta. Kaksi haastattelua täydentävät kirjallista materiaalia. Rahallisen tuen kattavuuden ja tason vertailuun on käytetty Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylläpitämän tilasto- ja indikaattoripankki SOTKAnetin tilastotietokantaa.

Omaishoitolain mukaan kunnilla on Suomessa velvollisuus järjestää omaishoito osana palvelukokonaisuutta, johon kuuluvat rahallinen tuki, omaishoitajien vapaapäivät ja muut tukipalvelut. Tuen myöntämisedellytykset ja rahallisen tuen minimitaso on määritelty laissa. Kunnille on kuitenkin jätetty oikeus päättää, missä määrin omaishoitoa taloudellisesti tuetaan. Ne siis saavat määrittää hoitoluokkien määrän, edellytykset, joita kuhunkin hoitoluokkaan vaaditaan sekä eri luokissa maksettavan tuen suuruuden.

Opinnäytetyöaineiston perusteella voidaan todeta, että rahallisen tuen kattavuus ja tuen taso vaihtelevat kunnittain suuresti. Jonkin verran yksittäiset kunnat voivat kompensoida rahallisen tuen alhaista tasoa muilla palveluilla, mutta kokonaan sitä ei niillä voi korvata. Kansalaisten asemaa omaishoidon tuen suhteen ei tämän tutkimuksen perusteella voida pitää yhdenvertaisena ja asuinpaikasta riippumattomana, sillä laissa säädettyjen tuen saamisedellytysten tulkinta on kirjavaa.

Myöskään omaishoitolain tavoitteet siitä, että palkkio olisi oikeassa suhteessa hoidon sitovuuteen ja vaativuuteen nähden eivät ole täysin toteutuneet. Tuen taso on alhainen verrattuna esimerkiksi työttömyysturvaan. Tilanteen korjaaminen vaatisi joko entistä tiukemmin säädeltyjä, yhteneväisiä myöntökriteereitä kuntien käyttöön tai tuen maksatuksen siirtämisen esimerkiksi Kelan hoidettavaksi.

The purpose of this thesis is to survey how the Act on Support for Informal Care has been implemented in Finnish municipalities. The Act came into effect on the 1st of January in 2006. First of all, the focus is on finding out coverage of the support. It is also explored if all Finnish citizens have an equal possibility to get support for informal care despite their municipality of residence, or would it be better to give the payment of benefit to a nationwide operator, such as Kela.

This thesis is based on the Act of informal care. Also statements and publications of Ministry of Social Affair and Health, Kela and the Central Association of Carers in Finland were used, as well as other literature of the field. Two interviews complement the written material. All the statistical data used is from the database SOTKAnet, which is maintained by the National Institute for Health and Welfare.

According to the Act on Support for Informal Care, the municipalities have an obligation to organize informal care in their area. It is a part of service totality consisting of financial support, carers´ days of vacation and other support services. The minimum level of the support is determined in law. The municipalities, however, have the right to decide how much they put money into their budgets to be used for informal care. They may determine the number of levels of support they use, which are the requirements of those support levels and also the amount of the support in different levels.

On the basis of the material collected, it seems that the coverage of financial support and the level of support for informal care vary a lot. An individual municipality can slightly compensate its low level of financial support for informal care by other support services, but not completely. According to this survey, the status of citizens in Finland is not equal because the interpretation of law varies greatly between municipalities.

In my opinion, the targets of the law are not fulfilled. Financial support for informal care is not proportional to intensive and demanding care work. The level of informal care is lower than, for example, unemployment benefits are. To change the situation, I see two possibilities. Either municipalities need tighter, congruent criteria for granting the support or the payment should be assigned to be handled in Kela.