Hyviä yhteistyökäytäntöjä etsimässä : lastensuojelun ja psykiatrian rajapinnoilla

Abstract

Tutkimuksessa etsittiin hyviä yhteistyökäytäntöjä lastensuojelun ja psykiatrian rajapinnoilla tehtävästä työstä. Tutkimus toteutettiin yhteistyössä Turun ammattikorkeakoulun RESME-hankkeen asiantuntijaryhmän kanssa. Hyvä käytäntö määriteltiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen esittämien hyvän käytännön tunnuspiirteiden avulla. Tutkimuksen tavoite oli kehittää lastensuojelutyötä, parantaa yhteistyötä lastensuojelun ja psykiatrian välillä ja tuoda uutta tietoa lastensuojelun ja psykiatrian rajapintatyöskentelyyn. Tutkimusaineisto kerättiin yksityisen lastensuojelulaitoksen lastenkotien ja Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin nuorisopsykiatrian poliklinikan ja osastojen kokeneiden työntekijöiden Focus Group -haastattelujen (3) avulla. Kussakin haastattelussa paikalla oli viidestä kuuteen haastateltavaa. Haastattelut nauhoitettiin, litteroitiin ja analysoitiin laadullisen tutkimuksen sääntöjen mukaan käyttäen teemoittelua ja tyypittelyä. Tutkimuksen aineistosta löytyi sosiaalialan hyvän käytännön määritelmän mukaisia lupaavia hyviä käytäntöjä. Nuoren omaohjaajan mukaan ottaminen nuoren kanssa työskentelyyn psykiat-rian poliklinikalle ja terapiaan on todettu toimivaksi. Konsultaatiomahdollisuus ja kontaktit nuori-sopsykiatrian poliklinikalle koetaan tärkeiksi. Nuori olisi hyvä kotiuttaa psykiatrian osastohoidos-ta lastenkotiin vähitellen ja sekä lastenkodissa että psykiatrian osastolla arkirutiinien ylläpitämi-nen on hyväksi nuorelle. Aineiston antama kuva kuitenkin sisältää myös ristiriitaisuuksia sen suhteen, mitä ajatellaan ja ymmärretään nuoren parhaaksi ja miten käytännössä yhteistyötä pystytään ja osataan toteut-taa. Lisäksi lastenkodeissa on nuoria, jotka ovat väliinputoajia tarpeidensa ja palveluntarjonnan suhteen. Avainhenkilöitä vaikuttavat olevan päätöksentekijät: lastensuojelun sosiaalityöntekijä ja päivystävä lääkäri, joita tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan ollut mukana aineistoa tuottamassa. Aikaisempia tutkimustuloksia hyvistä käytännöistä lastensuojelun ja psykiatrian rajapinnalla ei liiemmälti löytynyt. Niinpä tämän tutkimuksen teoriapohjaan on otettu tietoa myös nuorten hy-väksi moniammatillisen yhteistyön toteuttamisesta, kun yhtenä osapuolena on lastensuojelu. Joitain pilottihankkeita lastensuojelun ja psykiatrian yhteistyön kehittämisestä on kuitenkin ra-portoitu ja niistä löytyy yhteisiä tekijöitä myös tämän tutkimuksen hyviin käytäntöihin. Jatkotut-kimusta lastensuojelun ja psykiatrian rajapintatyöstä olisi hyvä tehdä ja mukaan olisi varmasti hyödyllistä saada myös lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä ja lääkäreitä.

This research is about finding good co-operation practices in the work that is done on the Borders between Residential Child Care and Mental Health Treatment. The research was carried out in co-operation with RESME-project specialist group of Turku University of Applied Science. A good practice was defined based on the characteristics of a good practice defined by The National Institute of Health and Welfare (THL). The goals of the research were to develop child welfare work, improve co-operation between child welfare and psychiatry, and reveal new information about work on the interfaces between child welfare and youth psychiatry. The research material was collected from experienced employees in a private children’s home and in the Youth Psychiatry Division of the Intermunicipal Hospital District of Southwest Finland. The material was collected by using the Focus Group interview method (3 interviews). Each interview had five to six interviewees. The interviews were recorded, transcribed and analysed following the rules of qualitative research. The data was analysed thematically and coded. The obtained materials revealed practices that correspond to the definitions of good practices in child welfare. Bringing along the child’s personal instructor seems to benefit psychiatric work and therapy. Possibilities for consultation and contacts between the children’s home and the youth psychiatric division were valued. Discharging from clinical care to children’s home should be done gradually. Everyday routines should be supported both at the children’s home and in clinical psychiatric care. The data contains some inconsistencies about what practices are thought and understood to be best for the child and also about the practical skills and solutions for co-operation. Furthermore, some children slip through the net in children’s homes; the supply of services does not meet their needs. Key people seem to be decision-makers: child welfare social workers and on-call doctors, however, their views are not represented in the research material. Earlier research results about good practices on the interface between child welfare and psy-chiatry were scarce. Hence the theoretical basis of research makes use of reports about multi-professional co-operation, where one party is child welfare. However, some pilot projects about developing the co-operation between child welfare and psychiatry have been reported and they common factors with the presents research’s good practices. Further research about the inter-face between child welfare and psychiatry will benefit from including the voice of child welfare social workers and doctors.