Tahdosta riippumaton hoito ja itsemääräämisoikeuden rajoittaminen mielenterveyslaissa

Abstract

Suomen perustuslaki ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset takaavat jokaiselle kuuluvat perus- ja ihmisoikeudet. Jokaisella on oikeus elämään, henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen. Lisäksi yksilöllä on oikeus määrätä itsestään ja toimistaan. Terveydenhuollossa potilaan asemaan vaikuttavat monet perusoikeudet, ja potilaan itsemääräämisoikeus on yksi tärkeimmistä lääkintäoikeudellisesta periaatteista. Työssä tutkittiin potilaan itsemääräämisoikeuden rajoittamista mielenterveyden perusteella.

Työn tarkoituksena oli selvittää, miten potilaan itsemääräämisoikeutta voidaan mielenterveyslain mukaan rajoittaa sekä millaisia oikeusturvakeinoja rajoituksen kohteena olevalla potilaalla on käytettävissään. Koska kyse on perusoikeuksien rajoittamisesta, selvitettiin myös, vastaavatko mielenterveyslain mukaiset rajoitukset perusoikeuksien yleisiä rajoitusedellytyksiä. Työn tutkimusmenetelmänä oli lainoppi. Lähteinä käytettiin voimassaolevaa Suomen lainsäädäntöä, lainvalmisteluaineistoa, kirjallisuutta sekä oikeustapauksia.

Työssä tarkasteltiin aluksi perusoikeuksia, niiden sisältöä ja rajoitusedellytyksiä yleisellä tasolla. Omana osionaan käsiteltiin potilaan itsemääräämisoikeuden käsitettä ja mielenterveyslain sääntelyä hoitoon määräämiseen ja muihin rajoituksiin liittyen. Tämän jälkeen omassa kappaleessaan käsiteltiin käytettävissä olevia oikeusturvakeinoja.

Työn lopputuloksena voidaan todeta, että mielenterveyslaki mahdollistaa potilaan itsemääräämisoikeuden rajoittamisen eri tavoin, joista voimakkain on tahdosta riippumattomaan hoitoon määrääminen. Myös tahdosta riippumattomassa hoidossa potilaan itsemääräämisoikeuden tulisi olla lähtökohta, mutta käytännössä siitä voi olla tarpeen poiketa potilaan edun suojelemiseksi. Edellytykset ja menettely rajoituksista määrättäessä on säännelty tarkasti mielenterveyslaissa. Tarkka lainsäädäntö itsessään suojaa potilaan oikeuksia, mutta tiettyihin mielenterveyshoitoon liittyviin päätöksiin voidaan myös hakea muutosta hallintotuomioistuimessa.

The Constitution of Finland and the international human rights agreements guarantee certain basic and human rights to everyone. Everyone has the right to life, personal liberty and integrity. In addition to that, everyone has the right to determine about themselves and their own actions. Many of the basic rights have an effect on the patient’s status in health care. The patient’s right of self-determination is one of the leading principles in medical law. This study examined the limitations in the person’s right of self-determination based on his or her mental health.

The purpose of this thesis was to find out what kind of restrictions to the patient’s right of self-determination are stipulated in the Mental Health Act, and what the means of legal protection are during the restrictions. One objective was also to find out, whether the restrictions in the Mental Health Act are equivalent to the general restrictions of basic rights. The research method was jurisprudential, and the main sources were the valid Finnish legislation, legislative history, literature and test cases.

At first the basic rights were reviewed in general. The next chapter discussed the concept of the patient’s self-determination and the regulations concerning the involuntary treatment and other restrictions in the Mental Health Act. The means of legal protection were reviewed in a separate chapter.

As a result, the Mental Health Act enables various ways of limiting the patient’s right of self-determination. The most effective way is ordering a person into the involuntary treatment. The right of self-determination can be limited in order to protect the patient’s interest. The procedure and the conditions are regulated thoroughly by legislation, which is part of the patient’s legal protection. In addition to that, it is possible to appeal against certain decisions made by the hospital in an administrative court.