Mentorointiprosessin kehittäminen teho-osaston sairaanhoitajille

Abstract

Opinnäytetyön tarkoituksena oli tehdä mentorointimalli ja pilotoida se Tampereen yliopistollisen teho-osaston sairaanhoitajien kanssa. Tavoitteena oli mentoroinnin avulla tukea uudempien sairaanhoitajien osaamisen kehittymistä ja työhyvinvointia. Lisäksi tavoitteena oli kokeneiden sairaanhoitajien kokemusperäisen tiedon jakaminen ja myös heidän uuden oppiminen. Osaamisen lisääntymisen kautta tavoitteena on potilaiden hoidon laadun paraneminen. Opinnäytetyö toteutettiin toimintatutkimuksena. Opinnäytetyön tulokset perustuvat haastatteluaineistoon. Yksilöhaastattelun teemat olivat kokemus mentorointiprosessista, kokemus mentoroinnista ja mentorointiprosessin kehittäminen. Haastatteluaineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä.

Opinnäytetyön tutkimustulosten perusteella onnistuneen mentoroinnin edellytyksiä olivat aktorin kehityskohteiden tunnistaminen ja kehittymishalu. Mentoreilta odotettiin halua tukea aktoria ja muuntautumiskykyä aktorin tarpeiden mukaan. Mentorointisuhteen edellytyksenä on tasavertaisuus, sitoutuneisuus ja luottamuksellisuus. Aktorin mahdollisuutta vaikuttaa mentorin valintaan pidettiin tärkeänä. Aktoreiden saama hyöty oli osaamisen kehittyminen, ammatillinen kasvaminen ja psykososiaalisen tuen saaminen. Mentoreiden hyötynä oli uudenlaisen haasteen saaminen, uuden oppiminen ja mahdollisuus oman toiminnan kriittiseen arvioimiseen. Organisaation hyötynä oli tiedon levittäminen ja toimintatapojen läpikäyminen. Suurimpana haasteena oli aikataululliset haasteet. Mentoroinnin kehittämisideoiksi nousi toive mentoriparin työvuorojen yhteensovittamisesta, mentoroinnin vakiinnuttamisesta ja laajentamisesta.

Tutkimuksen perusteella on mahdollista tehdä se johtopäätös, että mentorointi on teho-osaston sairaanhoitajille toimiva osaamisen kehittämisen menetelmä, jolla voidaan tukea sairaanhoitajien työhyvinvointia. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää mentoroinnin laajentamisessa koskemaan muitakin kuin uudempia sairaanhoitajia.

The purpose of this thesis was to create a mentoring model and test it in the nurses of Tampere University hospital intensive care unit. The goal was to support learning of the nurses skills and well-being at work through mentoring. The thesis was implemented as action research. The results of the thesis are based on interview material. The interview material was analyzed using a material-based content analysis.

Based on the results of this thesis the prerequisites for successful mentoring were the identification of the nurse’s development targets and the desire to develop. The mentors were expected to want to support the actor and to be able to adapt to the actor's needs. The prerequisites for a mentoring relationship are equality, commitment and confidentiality. The nurses’ possibilities to influence in the selection of the mentor was considered important. The benefits of the mentoring model were the development of skills, professional growth and receiving psycho-social support. The benefits for the mentors were getting a new kind of challenge, learning something new and the opportunity to critically evaluate one's own activities. The benefits for the organization were the dissemination of information and reviewing of the operating procedures. The biggest challenge was scheduling. The ideas for developing mentoring arose from the wish to coordinate working shifts of the mentor pair, to consolidate and expand mentoring.

Based on this research, it can be concluded that mentoring is a skill development method that is practical and feasible for nurses in the intensive care unit and it can support the nurses' well-being at work. The results of the study can be utilized to expand mentoring to other units in the hospital as well.