Alttoviulun kehitys ja sen nousukausi romantiikan ajan loppupuolella Belgiassa, Ranskassa ja Englannissa.
Palmroos, Juha (2014)
Palmroos, Juha
Tampereen ammattikorkeakoulu
2014
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2014061612967
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2014061612967
Tiivistelmä
Tämä opinnäytetyö koostuu pääasiassa kirjallisesta osasta, mutta olen liittänyt mukaan äänitteen, joka sisältää kolme alttoviululle transponoitua teosta, koska niitä on runsaasti alttoviulun ohjelmistossa. Soitan äänitteellä Franz Schubertin Arpeggione-sonaatin ensimmäisen osan, hänen säveltämänsä Ave Marian sekä Camille Saint-Saëns’in Jout-senen. Kirjallisen osuuden tavoitteena on kertoa alttoviulun historiasta, kuinka se pääsi irti säestävästä roolistaan ja vakiintui arvostetuksi kamarimusiikki-, orkesteri- ja soo-losoittimeksi. Tavoitteenani oli myös tutkia, mistä johtui alttoviulun arvostuksen nousu romantiikan aikakauden loppupuolella.
Viulun ja alttoviulun rakenteet ovat lähes samanlaiset. Viulun mittasuhteet ovat pysy-neet melkein samoina, mutta alttoviuluja rakennettiin erikokoisia. Suurin ero on soin-nissa. Alttoviululla on tumma ja täyteläinen ääni, viulun ääni on kirkkaampi. Alttoviu-lulle tuli ohjelmistoa vasta 1740-luvulla, barokin ajan suuret säveltäjät sävelsivät altto-viululle, Ranskassa kiinnostuttiin alttoviulusta ja sen opetuksesta. Englanti oli vielä jäljessä muusta Euroopasta. Klassismin aikana saatiin parempia jousia, jousikvartettojen myötä soitto-osuuksia jaettiin tasaisemmin ja alttoviulutekniikka parani. Alttoviulisteilta vaadittiin enemmän. 1800-luvun alussa, kieliin tuli enemmän jännitettä ja äänen kantovoimaa. Alttoviulujen soinnikkuus ja väriefektit sopivat romanttiseen musiikkiin. Romantiikan ajan loppupuolella alttoviulun suosio kasvoi. Belgiassa aloitettiin alttoviu-listien koulutus vuonna 1877. Musiikin kuuntelu ja soittaminen oli siirtynyt hoveista porvarissäädylle ja suuriin konserttisaleihin. Tarvittiin lisää instrumentteja ja soittimelle haettiin mittasuhteita, kaikukopan sopiva pituus arveltiin olevan 40 senttiä. Soittajien vaadittiin soittavan oikeilla alttoviuluilla, ei enää ”suurilla viuluilla”. Alttoviulun äänen oli oltava voimakas, mutta soittimen piti olla helposti käsiteltävä. Syntyi kamarimusiik-kiyhtyeitä. Belgiaan, Ranskaan ja Englantiin perustettiin alttoviululuokat. Opettajat instrumentin kouluttivat taitavia muusikoita. Englannissa opetuksen aloitti Lionel Ter-tis, joka sittemmin teki hienon uran kansainvälisenä taiteilijana, opettajana ja alttoviulun suunnittelijana. Belgiassa, Ranskassa ja Englannissa teoksia sävellettiin ja sovitettiin alttoviululle. Vuonna 1873 Brysselissä julkaistiin alttoviulumetodi, jossa tekstit oli painettu ranskaksi ja saksaksi. Kymmenisen vuotta myöhemmin julkaistiin ranskalainen alttoviulumetodi. Ranskassa julkaistiin transponoitua opetusmateriaalia. Vuonna 1938 Lionel Tertis kokosi vaatimukset, joita tarvitaan taiteellisen esityksen, etenkin soinnin onnistumiseen. Alttoviulun historiaan tutustuminen syventää sen tuntemusta ja arvos-tusta. Totesin, kuinka vaikeaa soinnin löytäminen on. Opinnäytetyön tekeminen antoi lisätukea harjoitteluun ja rohkaisi soinnin etsimistä.
Viulun ja alttoviulun rakenteet ovat lähes samanlaiset. Viulun mittasuhteet ovat pysy-neet melkein samoina, mutta alttoviuluja rakennettiin erikokoisia. Suurin ero on soin-nissa. Alttoviululla on tumma ja täyteläinen ääni, viulun ääni on kirkkaampi. Alttoviu-lulle tuli ohjelmistoa vasta 1740-luvulla, barokin ajan suuret säveltäjät sävelsivät altto-viululle, Ranskassa kiinnostuttiin alttoviulusta ja sen opetuksesta. Englanti oli vielä jäljessä muusta Euroopasta. Klassismin aikana saatiin parempia jousia, jousikvartettojen myötä soitto-osuuksia jaettiin tasaisemmin ja alttoviulutekniikka parani. Alttoviulisteilta vaadittiin enemmän. 1800-luvun alussa, kieliin tuli enemmän jännitettä ja äänen kantovoimaa. Alttoviulujen soinnikkuus ja väriefektit sopivat romanttiseen musiikkiin. Romantiikan ajan loppupuolella alttoviulun suosio kasvoi. Belgiassa aloitettiin alttoviu-listien koulutus vuonna 1877. Musiikin kuuntelu ja soittaminen oli siirtynyt hoveista porvarissäädylle ja suuriin konserttisaleihin. Tarvittiin lisää instrumentteja ja soittimelle haettiin mittasuhteita, kaikukopan sopiva pituus arveltiin olevan 40 senttiä. Soittajien vaadittiin soittavan oikeilla alttoviuluilla, ei enää ”suurilla viuluilla”. Alttoviulun äänen oli oltava voimakas, mutta soittimen piti olla helposti käsiteltävä. Syntyi kamarimusiik-kiyhtyeitä. Belgiaan, Ranskaan ja Englantiin perustettiin alttoviululuokat. Opettajat instrumentin kouluttivat taitavia muusikoita. Englannissa opetuksen aloitti Lionel Ter-tis, joka sittemmin teki hienon uran kansainvälisenä taiteilijana, opettajana ja alttoviulun suunnittelijana. Belgiassa, Ranskassa ja Englannissa teoksia sävellettiin ja sovitettiin alttoviululle. Vuonna 1873 Brysselissä julkaistiin alttoviulumetodi, jossa tekstit oli painettu ranskaksi ja saksaksi. Kymmenisen vuotta myöhemmin julkaistiin ranskalainen alttoviulumetodi. Ranskassa julkaistiin transponoitua opetusmateriaalia. Vuonna 1938 Lionel Tertis kokosi vaatimukset, joita tarvitaan taiteellisen esityksen, etenkin soinnin onnistumiseen. Alttoviulun historiaan tutustuminen syventää sen tuntemusta ja arvos-tusta. Totesin, kuinka vaikeaa soinnin löytäminen on. Opinnäytetyön tekeminen antoi lisätukea harjoitteluun ja rohkaisi soinnin etsimistä.