Yhdessä, mutta yksin : Puoliso-omaishoivaajien ajatuksia parisuhteesta ja seksuaalisuudesta puolison sairastuttua
Väljä, Marjo (2014)
Väljä, Marjo
Seinäjoen ammattikorkeakoulu
2014
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2014120117727
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2014120117727
Tiivistelmä
Tutkimuksen tavoitteena oli tuoda esiin ikääntyvien puoliso-omaishoitajien käsityksiä ja kokemuksia parisuhteesta ja seksuaalisuudesta heidän puolisoidensa sairastumisen jälkeen. Tutkimusaineisto kerättiin sähköposti- ja ryhmäteemahaastattelulla. Tutkimukseen osallistui yhteensä 13 puolisoaan hoivaavaa miestä ja naista. Tutkimusaineisto analysoitiin laadullisin analyysimenetelmin ja teemoittelemalla.
Tutkimustulokset osoittavat, että omaishoivatilanteet ovat jatkuvassa muutoksessa. Muistisairaus etenee, siihen ei ole parannuskeinoa. Siinä on alamäkiä, tasaisia vaiheita ja taas alamäkiä. Sitoutuminen hoivaan herättää ihmisissä monenlaisia tunteita. Se koetaan elämää rajoittavana ja pelottavana tekijänä, mutta samalla sitä arvostetaan. Puolison sairastuminen on osa elämää, se on yhteinen kokemus, josta yhdessä selvitään. Omaishoivaajat kokevat etenkin raskaaksi sen miten he hiljalleen menettävät rakkaan puolison ja miten parisuhde muuttuu hoivasuhteeksi kun toiseen ei saa enää entiseen tapaan kontaktia, vastavuoroisuus katoaa. Läheisen sairastuessa ja sairauden edetessä persoona muuttuu eikä hän ole se sama ihminen, jonka kanssa on elämää eletty.
Puolisot eivät välttämättä tiedosta pitkään aikaan olevansa omaishoivaajia, koska hoivan ja avun antaminen on parisuhteessa ikään kuin jatkumo yhdessä eletyille vuosille. Yhteinen elämä ja historia auttavat päätettäessä ryhtyä lopulta omaishoivaajiksi. Sen koetaan olevan velvollisuus. Omaishoiva on kaikin puolin raskasta ja se sitoo hoivaajan neljän seinän sisälle yhä enenevässä määrin sairauden edetessä. Arki on yhtä rakastamista, sitoutumista ja jaksamista. Fyysinen kuormittavuus on jo sinällään hoivaajalle raskasta, mutta hoiva on pitkälti myös henkisesti voimia kuluttavaa. Sairauden tuomat käytösmuutokset ovat hankalia, koska ne koskevat kaikkia muistisairaan elämään kuuluvia.
Tutkimustulokset osoittavat, että omaishoivatilanteet ovat jatkuvassa muutoksessa. Muistisairaus etenee, siihen ei ole parannuskeinoa. Siinä on alamäkiä, tasaisia vaiheita ja taas alamäkiä. Sitoutuminen hoivaan herättää ihmisissä monenlaisia tunteita. Se koetaan elämää rajoittavana ja pelottavana tekijänä, mutta samalla sitä arvostetaan. Puolison sairastuminen on osa elämää, se on yhteinen kokemus, josta yhdessä selvitään. Omaishoivaajat kokevat etenkin raskaaksi sen miten he hiljalleen menettävät rakkaan puolison ja miten parisuhde muuttuu hoivasuhteeksi kun toiseen ei saa enää entiseen tapaan kontaktia, vastavuoroisuus katoaa. Läheisen sairastuessa ja sairauden edetessä persoona muuttuu eikä hän ole se sama ihminen, jonka kanssa on elämää eletty.
Puolisot eivät välttämättä tiedosta pitkään aikaan olevansa omaishoivaajia, koska hoivan ja avun antaminen on parisuhteessa ikään kuin jatkumo yhdessä eletyille vuosille. Yhteinen elämä ja historia auttavat päätettäessä ryhtyä lopulta omaishoivaajiksi. Sen koetaan olevan velvollisuus. Omaishoiva on kaikin puolin raskasta ja se sitoo hoivaajan neljän seinän sisälle yhä enenevässä määrin sairauden edetessä. Arki on yhtä rakastamista, sitoutumista ja jaksamista. Fyysinen kuormittavuus on jo sinällään hoivaajalle raskasta, mutta hoiva on pitkälti myös henkisesti voimia kuluttavaa. Sairauden tuomat käytösmuutokset ovat hankalia, koska ne koskevat kaikkia muistisairaan elämään kuuluvia.