Tuntu : Leikittäiskö luovia?

Abstract

Opinnäytetyössäni kirjoitan oppimaani. Oivallan opitusta. Pyörittelen pohdintoja. Ilmaisen ilmavasti. Raotan raameja. Kurkkaan kehyksistä. Muovaan muotteja. Suunnistan säännöissä. Ravistan rajoja. Urkin uskomuksia. Pyristelen. Pinnistelen piukasti pauloissa. Katselen kauas ja näen lähelle. Empivästi epäröin. Epäilen eksyvästi. Inspiroin itseäni. Kyseenalaistan kovin. Tunnustelen tarkasti. Hallitsen holtittomasti, mutta tunnen tuulen, mahtavan maan, maan matosen, tomeran toukan, komean kotelon, sivaltavan siiven, suhisevan saarnaajaan, konttaavan koittelijan ja juoksevan jupisijan. Mutta mistäs minä mitään tiedän, toivon että opin. Tuntu voisi olla sellainen leikki, jossa leikitään luovia. Siinä on mukana yhteinen jakorasia, ja sitä leikitään ilotalossa.

In my thesis, I write about what I have learned. I understand what has been taught to me. I turn ideas over in my mind. I express myself lightly. I break out of frameworks. I peek beyond the edges. I reshape old molds. I navigate through rules. I shake the boundaries. I question beliefs. I squirm. I struggle, tightly entangled. I look far, yet I also see what is near. I hesitate, groping. I doubt — and I get lost. I inspire myself. I ask questions, fiercely. I sense my feelings, carefully. I try to stay in control — though I often lose it. And still I feel the wind, the powerful earth, the earthworm, the lively caterpillar, the brilliant cocoon, the wing that cuts through the air, the hissing preacher, the crawling struggler, and the running, mumbling speaker. But really — what do I know? I can only hope to learn. Tuntu could be a game — a game where we play to be creative. There is a shared treasure box, and the game is played in a house of joy.