Henkilöstön kokemuksia IMO-käsikirjan vaikutuksesta omaan työhön: kysely Keski-Suomen hyvinvointialueen vammaisten asumispalvelujen henkilöstölle

Abstract

Itsemääräämisoikeus on jokaisen perusoikeus ja siitä säädetään mm. perustuslaissa, kehitysvammalaissa ja YK:n vammaissopimuksessa. Jokaisella henkilöllä on oikeus päättää itseään koskevista asioista ja määrätä omasta elämästään. Kehitysvammaisilla ihmisillä itsemääräämisoikeuden toteutuminen on kuitenkin usein riippuvaista muiden ihmisten toiminnasta. Keski-Suomen hyvinvointialue on laatinut oman IMO-käsikirjan, joka käsittää Itsemääräämisoikeuden ja itsenäisen suoriutumisen tukemisen ja rajoitustoimenpiteet Keski-Suomen hyvinvointialueen erityishuollon yksiköissä. Käsikirja toimii käytännön työkaluna uuden vammaispalvelulain tavoitteiden toteutumisessa, sekä osana palvelujärjestelmän uudistusta ja ammatillisen osaamisen kehittämistä. IMO-käsikirjan tavoitteet, kuten osallisuus, asiakkaan oikeuksien kunnioittaminen ja yksilöllinen tuki ovat myös suoraan yhteydessä sosiaaliseen kestävyyteen.

Opinnäytetyön tarkoituksena oli selvittää Keski-Suomen hyvinvointialueen vammaisten asumispalveluyksiköiden henkilöstön kokemuksia IMO-käsikirjan käytöstä ja sen vaikutuksista työntekijöiden työhön. Tavoitteena oli tuottaa ajankohtaista tietoa, jonka avulla voitaisiin tukea IMO-käsikirjan jatkokehittämistä, käyttöönoton parantamista ja sen juurtumista osaksi arjen työskentelyä. Opinnäytetyö toteutettiin laadullisena tutkimuksena ja aineisto kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella, johon vastasi 17 henkilöä. Koska kysely sisälsi myös suljettuja kysymyksiä, oli siinä myös määrällisen tutkimuksen piirteitä. Aineisto analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin.

Tulokset osoittivat, että IMO-käsikirja koettiin pääosin hyödylliseksi ja selkeäksi ohjeeksi arjen työhön. Käsikirjan todettiin antaneen hyviä ohjeita ja tukea toimintamalleihin ja hyvää muistutusta itsemääräämisoikeuden eri muodoista. Kuitenkin kyselyn perusteella kävi ilmi, että IMO-käsikirjan käyttö oli vähäistä, eikä se ollut juurtunut vielä yksiköiden arkeen. Myös IMO-käsikirjaan liittyvä koulutus koettiin heikoksi. Kehittämistarpeena IMO-käsikirjaan kaivattiin käytännön esimerkkejä arjen tilanteista. Johtopäätöksenä voidaankin siis todeta, että IMO-käsikirjan perusidea ja sisältö ovat onnistuneita, mutta koulutusta yksiköissä tulisi lisätä.