Parantumattoman sairauden puheeksioton menetelmät : Kartoittava kirjallisuuskatsaus

Abstract

Parantumattoman sairauden puheeksi ottaminen varhaisessa vaiheessa lisää potilaan elämänlaatua ja vähentää raskaiden hoitojen tarvetta. Ammattilaiset kokevat näissä tilanteissa epävarmuutta ja osaamattomuuttakin. Opinnäytetyön tarkoituksena oli kartoittaa tutkimuksia käytössä olevista puheeksioton menetelmistä parantumattomasti sairaiden ja ammattilaisten välillä. Tavoitteena oli selvittää miten käytetyt menetelmät ovat vaikuttaneet potilaiden elämänlaatuun sekä tyytyväisyyteen hoidosta, lisäksi pyrittiin selvittämään myös ammattilaisten kokemia haasteita puheeksiotossa. Opinäytetyön tuottamalla tiedolla pyrittiin lisäämään tietoa olemassa olevista tutkimuksista sekä kehittämistarpeista ammattilaisten näkökulmasta. Tuotettua tietoa voidaan hyödyntää työssä syöpää sairastavien potilaiden hoidonlaadun ja jatkuvuuden kehittämisessä.

Tutkimus toteutettiin kartoittavana kirjallisuuskatsauksena. Kirjallisuuskatsaus toteutettiin systemaattisena katsauksena. Hakulausekkeiden muodostamiseen käytettiin PCC-menetelmää. Aineistonhaku tehtiin Cochrane Library-, PubMed-, Cinahl- ja Medic-tietokannoista. Hakutuloksena saatiin 3 047 aineistoa, joista 19 tutkimusta sisällytettiin lopulliseen analyysiin. Aineiston seulonnassa käytettiin mukaanotto- ja poissulkukriteereitä, sekä aineiston valinnassa apuna käytettiin PRISMA-flow kaaviota. Viitteiden hallintaan käytettiin Zotero ohjelmistoa.

Tulosten mukaan aihetta on tutkittu yhä enemmän viime vuosikymmenten aikana, vaikka kokonaisuutena tutkimusnäyttö on edelleen rajallista. Tutkimuksissa tarkasteltiin muun muassa ammattilaisten käyttämää kieltä, kehollista viestintää ja keskustelutilanteisiin liittyviä haasteita. Ammattilaiset kokivat keskeisiksi vaikeuksiksi keskustelun aloittamisen, oikean ajoituksen sekä potilaan reaktioihin liittyvän tunnekuorman. Positiivisiksi menetelmiksi koettiin strukturoitujen lomakkeiden käyttö ja lisäkoulutus, joiden todettiin helpottavan keskustelun käynnistämistä. Lisäksi tulokset osoittivat, että varhain käydyt elämän loppuvaiheen keskustelut tukivat potilaiden diagnoosin hyväksymistä ja vähensivät aggressiivisten hoitojen tarvetta, mikä edisti elämänlaadun säilymistä.

Tulevaisuudessa olisi aiheellista kehittää palliatiivisen hoidon puheeksioton käytäntöjä ja tutkia ammattilaisten saamaa ja kokemaa koulutusta jokaisessa palliatiivista hoitoa toteuttavassa yksikössä.