Esiintyvä tekijä : Havaintoja itseohjautuvasta näyttelijäntyöstä

Abstract

Opinnäytetyö käsittelee itseohjautuvaa näyttelijätyötä nykyteatteriproduktiossa. Työ pyrkii tutkimaan itseohjautuvuuden erityislaatuisuutta katsojasuhteellisesti poikkeuksellisessa esityksessä sekä hahmottamaan esiintyjän tekijyydellisen vastuun rakentumista.

Työ esittelee itseohjautuvan näyttelijän tukilistan, jonka avulla kirjoittaja reflektoi työskentelyn erityislaatuisuutta produktiossa Äidin oma poika, Raskolnikov. Kirjoittaja avaa suhdettaan itseohjautuvuuden käsitteeseen sekä havaintopohjana käytetyn esityksen poikkeuksellista muotoa ja työtapaa. Analyysiosiossa kirjoittaja purkaa esityksen harjoitus- ja esityskautta tekstin opettelun, harjoitusrutiinien, toiston, katsojasuhteen ja roolihenkilön kehittymisen kautta.

Työ pohtii itseohjautuvuuden tuoman vastuun merkitystä ja vaikutusta työskentelyyn. Kirjoittaja havainnoi vastuun rakentavan esiintyjäntyöllistä itsevarmuutta sekä itseohjautuvan työtavan kasvattavan kohti postmodernia esiintyvää tekijyyttä.

This thesis considers self-directive acting in a modern theatrical production. The thesis examines the special nature of self-directive acting in a production of exceptional audience relationship, and attempts to perceive the forming of auteur performer’s sense of responsibility.

The thesis introduces a supportive list for self-directive acting, with the help of which the author reflects working in a theatrical production Äidin oma poika, Raskolnikov. The author explains her relationship toward the concept of self-directive acting. In addition, the unique form and working method of the production Äidin oma poika, Raskolnikov is described. In the analytical part the author reflects on the production’s rehearsal and performance season through learning the script, rehearsal routines, repetition and the relationship with the audience as well as building a character.

The thesis reflects on the actor’s responsibility in self-directive acting and its effect on working in a production. The author observes that responsibility builds the performer’s self-confidence, and that the self-directive working method cultivates the sense of postmodern auteur performing.