Elvytyskoulutus päivystäville psykiatrian erikoislääkäreille

Abstract

Opinnäytetyömme tarkoituksena oli suunnitella, toteuttaa ja arvioida elvytyskoulutus päivystäville psykiatrian erikoislääkäreille (n=8). Aloite opinnäytetyön aiheesta tuli sairaalan kouluttajalääkäriltä, joka oli havainnut puutteita päivystävien lääkäreiden elvytysosaamisessa. Tavoitteena oli kehittää lääkäreiden valmiuksia elvytystilanteessa toimimisessa, sillä elvytysosaaminen on tutkimuksissa todettu heikoksi ja osaaminen heikkenee nopeasti koulutusten jälkeen.

Koulutus järjestettiin yhden päivän mittaisena tilaisuutena. Koulutus sisälsi kaikille osallistujille lyhyen teorialuennon, joka käsitti PowerPoint-esityksen ja keskustelua sen aiheista. Tämän jälkeen osallistujat jakautuivat ennalta sovitun mukaisiin pienryhmiin (n=3 ja n=5) käytännön harjoittelua varten. Käytännön harjoittelun osalta elvytystoimet jaettiin pienempiin osa-alueisiin kuten paineluelvytykseen, joita harjoiteltiin ennen kokonaisen elvytystilanteen harjoittelua. Koulutuksen painopiste oli elvytystilanteen harjoittelussa, joka alkoi elottomuuden tunnistamisella ja päättyi potilaan spontaaniverenkierron palautumiseen. Yksittäisten taitojen lisäksi osallistujat harjoittelivat ryhmänä toimimista ja elvytystilanteen johtamista. Osana koulutustilaisuutta osallistujat täyttivät taustatietolomakkeen, josta saatuja tietoja käytettiin opinnäytetyöraporttia kirjoitettaessa.

Opinnäytetyömme tulosten perusteella koulutukselle oli todellinen tarve. Koulutukseen osallistuneet kokivat elvytysvalmiuksiensa parantuneen ja koulutus koettiin toimivaksi. Jatkokehityksen tarve kohdistuu jatkokoulutukseen ja hoitajien kouluttamiseen. Elvytystilanteita tulisi myös harjoitella moniammatillisesti. Koulutusta voisi jatkossa kehittää luomalla autenttisempia elvytysharjoituksia.

Cardiopulmonary resuscitation skills and knowledge require constant training to avoid skill decay. The purpose of this work was to design, carry out and evaluate resuscitation training for on-call psychiatric specialist physicians (n=8).

Before the training a questionnaire was given for the participants to fill out. The purpose of this questionnaire was to collect data regarding the participants’ professional background and their subjective experience of their resuscitation competence. The data was used to write our report.

Training was carried out as a one-day training which consisted of a theory lecture and a practical resuscitation training. Theory lecture included a PowerPoint presentation and conversation regarding to its subjects. For the practical training, participants were divided into two groups (n=3 and n=5). Cardiopulmonary resuscitation was divided into smaller components such as chest compressions and ventilation which were practiced individually. The most effort was put into practicing resuscitation as a process from recognising the patient suffering a cardiac arrest to successful return of spontaneous circulation.

The results showed that there was a need for resuscitation training. Participants felt that their resuscitation competence improved and there was visual improvement during the training.

The results can be used in the future to assess the need for further training. There is a need for continuing cardiopulmonary resuscitation training as the skills decay fast. In the future resuscitation training should also be oraganised to nurses.