Parents’ experiences of losing an infant of multiple birth during perinatal or neonatal period : Literature review
Hyvärinen, Jenni; Salmi, Roosa (2017)
Hyvärinen, Jenni
Salmi, Roosa
Metropolia Ammattikorkeakoulu
2017
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201705168411
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201705168411
Tiivistelmä
Tämän opinnäytetyön tarkoituksena oli kuvailla vanhempien kokemuksia monikkovauvan menetyksestä perinataali- tai neonataalivaiheessa. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli kehittää hoitotyön ammattilaisten ammattitaitoa työskentelystä monikkovanhempien parissa, jotka ovat menettäneet yhden monikkolapsistaan. Erityisesti niiden, jotka työskentelevät vastasyntyneiden parissa.
Opinnäytetyön aineisto kerättiin systemaattisesti CINAHL, MEDLINE and PUBMED tietokannoista. Aineiston maksimoimiseksi, kirjallisuutta haettiin myös manuaalisesti. Aineistoksi valikoitui 10 tieteellistä artikkelia.
Tuloksista ilmeni, että monikkovauvan menetys oli vanhemmille monimutkainen, elämää mullistava kokemus. Vanhemmat kokivat ristiriitaisia tunteita; he olivat iloisia selviytyneestä vauvasta/vauvoista mutta samanaikaisesti surullisia menetetystä vauvasta/vauvoista. Monikkovauvan menetys aiheutti pelkoa, ahdistusta ja huolta selviytyvistä monikkovauvoista, ja lisäsi haasteita varhaiseen vuorovaikutussuhteeseen selviytyjän kanssa. Usein selvinnyt monikkovauva oli kuitenkin lohdun sekä voiman lähde vanhemmille. Vanhemmat myös surivat menetettyä mahdollisuutta olla monikkovanhempi. Vanhemmat kohtasivat surunsa monissa eri tilanteissa, kuten hautajaisissa, vastasyntyneiden teho-osastolla vieraillessaan selviytyneen vauvan/vauvojen luona, vuorovaikutuksessa sairaalan henkilökunnan kanssa ja muita monikkolapsia nähdessään sekä katsellessaan kuvia ja muistellessaan menehtyneitä vauvoja.
Vanhemmat kokivat, että muut ihmiset eivät ymmärtäneet heidän menetystään ja vaikuttivat tunteettomilta vanhempien menetystä kohtaan. Ihmissuhteet vanhempien, kuten myös muun perheen sekä ystävien kanssa saattoivat muuttua menetyksen jälkeen. Vanhempien listaamia tunteita, koskien monikkolapsen menetystä, olivat: suru, epätoivo, ärtyisyys, viha ja syyllisyys. Vanhemmat kokivat olevansa eristyksissä ja heidän edellytettiin joko surevan tietyllä tavalla tai piilottaa tai viivästyttää suruaan. He jäivät pohtimaan kysymyksiä ja miettimään syitä miksi heille kävi niin. Kun aikaa kului, vanhemmat saattoivat puhua hyväksynnästä, henkilökohtaisesta kasvusta ja muutoksesta tapahtuman vuoksi.
Monikkolapsen menetystä ilmiönä on tutkittu, mutta tutkimuksesta koskien hoitotyön ammattilaisten työtehtäviä on selvä puute. Monikkovauvan menetystä käsittelevälle tutkimukselle on tarvetta, jotta ilmiön ainutlaatuiset puolet tulisivat tutuiksi.
Opinnäytetyön aineisto kerättiin systemaattisesti CINAHL, MEDLINE and PUBMED tietokannoista. Aineiston maksimoimiseksi, kirjallisuutta haettiin myös manuaalisesti. Aineistoksi valikoitui 10 tieteellistä artikkelia.
Tuloksista ilmeni, että monikkovauvan menetys oli vanhemmille monimutkainen, elämää mullistava kokemus. Vanhemmat kokivat ristiriitaisia tunteita; he olivat iloisia selviytyneestä vauvasta/vauvoista mutta samanaikaisesti surullisia menetetystä vauvasta/vauvoista. Monikkovauvan menetys aiheutti pelkoa, ahdistusta ja huolta selviytyvistä monikkovauvoista, ja lisäsi haasteita varhaiseen vuorovaikutussuhteeseen selviytyjän kanssa. Usein selvinnyt monikkovauva oli kuitenkin lohdun sekä voiman lähde vanhemmille. Vanhemmat myös surivat menetettyä mahdollisuutta olla monikkovanhempi. Vanhemmat kohtasivat surunsa monissa eri tilanteissa, kuten hautajaisissa, vastasyntyneiden teho-osastolla vieraillessaan selviytyneen vauvan/vauvojen luona, vuorovaikutuksessa sairaalan henkilökunnan kanssa ja muita monikkolapsia nähdessään sekä katsellessaan kuvia ja muistellessaan menehtyneitä vauvoja.
Vanhemmat kokivat, että muut ihmiset eivät ymmärtäneet heidän menetystään ja vaikuttivat tunteettomilta vanhempien menetystä kohtaan. Ihmissuhteet vanhempien, kuten myös muun perheen sekä ystävien kanssa saattoivat muuttua menetyksen jälkeen. Vanhempien listaamia tunteita, koskien monikkolapsen menetystä, olivat: suru, epätoivo, ärtyisyys, viha ja syyllisyys. Vanhemmat kokivat olevansa eristyksissä ja heidän edellytettiin joko surevan tietyllä tavalla tai piilottaa tai viivästyttää suruaan. He jäivät pohtimaan kysymyksiä ja miettimään syitä miksi heille kävi niin. Kun aikaa kului, vanhemmat saattoivat puhua hyväksynnästä, henkilökohtaisesta kasvusta ja muutoksesta tapahtuman vuoksi.
Monikkolapsen menetystä ilmiönä on tutkittu, mutta tutkimuksesta koskien hoitotyön ammattilaisten työtehtäviä on selvä puute. Monikkovauvan menetystä käsittelevälle tutkimukselle on tarvetta, jotta ilmiön ainutlaatuiset puolet tulisivat tutuiksi.