Voiko lasta haastatella tosissaan? : Lapsi toimittajan tietolähteenä

Abstract

Uutisissa lapsi on harvoin uskottava tietolähde. Useimmiten lapsiakin käsittelevissä aiheissa asiantuntijana toimii joku muu kuin lapsi itse. Lapset joko nähdään epäluotettavina tai heidän haastattelemisensa koetaan erityisen vaikeaksi, mutta syystä riippumatta lopputulos on se, ettei lapsen ääni pääse kuuluviin.

Lasten asiantuntijuutta ei ole juuri pohdittu journalismin näkökulmasta, muuten kylläkin. Opinnäytetyöni teoreettinen tausta on kehityspsykologiassa ja erityisesti kognitiivis-konstruktivistisessa oppimiskäsityksessä. Esimerkkejä lasten asiantuntijuudesta ja sen esille tuomisesta löytyy sekä sosiaali- ja terveysalalta että tiedotusopin tutkimuksesta. Journalistisen näkemyksen lasten rooliin mediassa saan Mats Ekströmin moodimallin kautta.

Lasten haastattelemiseen suhtautumista selvitin Kalevan ja YLE Oulun toimituksissa tehdyillä kyselyillä ja neljän toimittajan teemahaastatteluilla. Selvityksen tulosten pohjalta voidaan todeta, että suurelle osalle toimittajista lasten haastatteleminen on vaikeaa ja että lasten rooli mediassa on rajoittunut.

Haastattelujen perusteella toimittajat kyllä tiedostavat lasten asiantuntijuuden, mutta jostain syystä se näkyy tiedotusvälineissä vain harvoin. Vaikka opinnäytetyöni ei tätä mysteeriä pystynytkään avaamaan, ovat sekä muilta tieteenaloilta poimitut oivallukset että haastatteluista saadut neuvot suureksi avuksi kaikille lapsien kanssa tekemisiin päätyville toimittajille.

Children are rarely seen as credible informants in the news. Even on matters directly concerning children someone else is usually interviewed in their stead. Either children are seen as unreliable interviewees or the whole interview is seen as too difficult to bother with but either way in the end the children are muted.

On fields such as communications theory and social sciences children are seen as experts and credible informants but the same does not hold true for journalism. Accordingly my thesis starts off with developmental psychology, takes a look at communications theory and also discovers Mats Ekström’s theory on the three modes of communication in journalism. The different approaches combine to form a solid foundation with which I justify the children’s role as credible informants.

My own study started with a survey directed at journalists working in Kaleva and YLE Oulu and continued with more thorough interviews with two journalists from each office. The survey confirmed my hypothesis on children’s restricted roles in media.

The interviews appear to support a different view, however. It seems the journalists do acknowledge the children as experts but for some reason this does not equate an expert’s role in the news. The reasons for this remain a mystery but hopefully the insights from other fields of study and my interviews will prove helpful to any and all journalists interviewing children in the future.