Täydennysvalkuaisen käyttömäärän vaikutus ruokinnan kannattavuuteen ja raakamaidon hiilijalanjälkeen
Kauppila, Tommi (2021)
Kauppila, Tommi
2021
All rights reserved. This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2021121325592
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2021121325592
Tiivistelmä
Ympäristöystävällisyys näkyy maidontuotannossa koko ajan enemmän, koska valtaosa raaka-maidon hiilijalanjäljestä syntyy alkutuotantotiloilla. Useat ruokaketjun toimijat ovat asettaneet vuosilukuihin sidottuja tavoitteita hiilineutraalista toiminnasta. Suomessa raakamaidon hiilijalanjälkeä on alettu laskemaan tilakohtaisesti viime vuosien aikana. Viime vuosina heikentynyt maatlouden kannattavuus aiheuttaa sen, että vähäpäästöisempään maidontuotantoon johtavia muutoksia on haastava tehdä, jos tuotannon kannattavuus heikkenee entisestään.
Suomessa valkuaisomavaraisuus on hyvällä tasolla, mutta lypsylehmien yleisimmän täydennys-valkuaisrehun, rypsi- tai rapsirouheen, kotimaisuusaste on vain noin viisi prosenttia. Rypsirouhe on myös yleensä iso osa rehukustannuksesta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia lypsylehmien dieetissä olevan rypsirouheen käyttömäärän vähentämisen vaikutuksia maidontuotannon kannattavuuteen ja raakamaidon hiilijalanjälkeen. Aihetta tutkittiin ruokintakokeessa, jossa osa rypsirouheesta korvattiin aminohappoyhdisteellä, entsyymivalmisteella ja karkearehulla. Ruokintakokeessa oli mukana yhteensä neljä lypsykarjatilaa, joilla oli yhteensä 648 lypsylehmää. Kaikilla tiloilla oli käytössä seosrehuruokinta ja automaattilypsy vapaalla lypsykierrolla. Tutkimuksen perimmäisenä tavoitteena oli parantaa suomalaisten lypsykarjatilojen kykyä sopeutua taloudellisesti kannattavasti muuttuvaan toimintaympäristöön valkuaistäydennyksen osalta.
Ruokintakoe koostui neljän viikon verrokki- ja koejaksoista sekä viikon totutusjaksosta. Verrokkijaksolla lypsylehmien ruokinta oli optimoitu tavanomaisesti käytettävissä oleville ruokinnan komponenteille. Totutusjakson aikana ruokintaan lisättiin asteittain aminohappoyhdistettä, entsyymivalmistetta ja karkearehua samalla kun rypsirouheen määrää ruokinnassa vähennettiin. Muiden ruokinnan komponenttien käyttömäärät pysyivät muuttumattomina. Neljän viikon koejakson aika-na rypsirouheen määrä pidettiin vähennettynä, karkearehun määrä korotettuna sekä aminohappoyhdiste ja entsyymivalmiste mukana ruokinnassa. Verrokki- ja koejakson ruokinnan kannattavuutta vertailtiin ja tuotannosta laskettiin raakamaidon hiilijalanjälki Valion Carbo®-laskurilla.
Ruokintakokeissa lehmien täydennysvalkuaisrehun käyttöä vähennettiin 10,8–50,2 prosenttia. Jokaisen tilan lehmäkohtainen tuotto nousi koejakson aikana ja tuoton nousu vaihteli 2–35 senttiä lehmää kohden päivässä. Jokaisen koetilan raakamaidon hiilijalanjälki laski koejakson aikana ja lasku oli keskimäärin 4,2 prosenttia, kun nurmirehun hiilensidonnan oli määritelty olevan 400 kiloa hehtaaria kohden vuodessa. Merkittävin syy parantuneeseen kannattavuuteen ja pienempään hiilijalanjälkeen oli ruokinnan parantunut hyötysuhde. Tuloksia voidaan soveltaa lypsykarjatiloilla hiilijalanjälkeä ja valkuaisomavaraisuutta parannettaessa sekä jatkotutkimuksissa.
Suomessa valkuaisomavaraisuus on hyvällä tasolla, mutta lypsylehmien yleisimmän täydennys-valkuaisrehun, rypsi- tai rapsirouheen, kotimaisuusaste on vain noin viisi prosenttia. Rypsirouhe on myös yleensä iso osa rehukustannuksesta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia lypsylehmien dieetissä olevan rypsirouheen käyttömäärän vähentämisen vaikutuksia maidontuotannon kannattavuuteen ja raakamaidon hiilijalanjälkeen. Aihetta tutkittiin ruokintakokeessa, jossa osa rypsirouheesta korvattiin aminohappoyhdisteellä, entsyymivalmisteella ja karkearehulla. Ruokintakokeessa oli mukana yhteensä neljä lypsykarjatilaa, joilla oli yhteensä 648 lypsylehmää. Kaikilla tiloilla oli käytössä seosrehuruokinta ja automaattilypsy vapaalla lypsykierrolla. Tutkimuksen perimmäisenä tavoitteena oli parantaa suomalaisten lypsykarjatilojen kykyä sopeutua taloudellisesti kannattavasti muuttuvaan toimintaympäristöön valkuaistäydennyksen osalta.
Ruokintakoe koostui neljän viikon verrokki- ja koejaksoista sekä viikon totutusjaksosta. Verrokkijaksolla lypsylehmien ruokinta oli optimoitu tavanomaisesti käytettävissä oleville ruokinnan komponenteille. Totutusjakson aikana ruokintaan lisättiin asteittain aminohappoyhdistettä, entsyymivalmistetta ja karkearehua samalla kun rypsirouheen määrää ruokinnassa vähennettiin. Muiden ruokinnan komponenttien käyttömäärät pysyivät muuttumattomina. Neljän viikon koejakson aika-na rypsirouheen määrä pidettiin vähennettynä, karkearehun määrä korotettuna sekä aminohappoyhdiste ja entsyymivalmiste mukana ruokinnassa. Verrokki- ja koejakson ruokinnan kannattavuutta vertailtiin ja tuotannosta laskettiin raakamaidon hiilijalanjälki Valion Carbo®-laskurilla.
Ruokintakokeissa lehmien täydennysvalkuaisrehun käyttöä vähennettiin 10,8–50,2 prosenttia. Jokaisen tilan lehmäkohtainen tuotto nousi koejakson aikana ja tuoton nousu vaihteli 2–35 senttiä lehmää kohden päivässä. Jokaisen koetilan raakamaidon hiilijalanjälki laski koejakson aikana ja lasku oli keskimäärin 4,2 prosenttia, kun nurmirehun hiilensidonnan oli määritelty olevan 400 kiloa hehtaaria kohden vuodessa. Merkittävin syy parantuneeseen kannattavuuteen ja pienempään hiilijalanjälkeen oli ruokinnan parantunut hyötysuhde. Tuloksia voidaan soveltaa lypsykarjatiloilla hiilijalanjälkeä ja valkuaisomavaraisuutta parannettaessa sekä jatkotutkimuksissa.