Valkuaisomavaraisuuden kasvattaminen sikatilalla – laskentamalli avuksi peltoviljelyn suunnitteluun

Abstract

Valkuaisomavaraisuus Suomessa on vähäinen. Arvioiden mukaan alle viidesosa täydennysvalkuaisrehusta tuotetaan kotimaassa. Tuontirehujen käyttö sisältää riskejä, ja omavaraisuus on tärkeää huoltovarmuuden näkökulmasta. Tuontirehujen riskeinä ovat muun muassa markkinahintojen heilahtelu, rehuhygienia ja luonnon olosuhteiden muutokset, jotka vaikuttavat tuotteiden saatavuuteen. Valkuaisruokinnan onnistuminen on yksi osa tilan kannattavuutta rehujen osto- ja tuotantokustannusten sekä tuotantoajan ja tuotteen laadun myötä. Opinnäytetyön tavoitteena oli arvioida, onko sikatilojen mahdollista tuottaa ruokintaan tarvittavat rehut omalla tilalla. Muut eläinryhmät jätettiin laskennan ulkopuolelle.

Opinnäytetyössä luotiin Excel-laskentapohja, jonka avulla oli mahdollista arvioida koko tilan rehujen tarve. Laskentapohjaan syötettiin eri eläinryhmiin kuuluvien eläinten määrä ja yksittäisen eläimen rehun kulutus. Tämän avulla laskettiin vuotuinen rehujen tarve ja siitä viljelyyn tarvittava pinta-ala, jonka jakautuminen eri kasvilajeille havainnollistettiin myös ympyrädiagrammilla. Laskentapohjaa testattiin eri asiantuntija organisaatioiden edustajilla sekä käytännön työtä tekevillä henkilöillä. He saivat tutustua laskentapohjaan ensin itse ja tämän jälkeen työstä kerättiin palautetta haastatteluin. Palautteiden perusteella laskentapohjaan tehtiin tarvittavia muutoksia. Laskentamallia sovellettiin käytäntöön, kun arvioitiin erikokoisille lihasika- sekä emakkotiloille vuotuinen rehujen tarve. Tämän perusteella laskettiin, kuinka paljon pinta-alaa tarvitaan rehujen tuotantoon. Lopputulosta analysoitiin viljelykierron näkökulmasta. Huomio kiinnitettiin asioihin, jotka tilojen on tärkeä tunnistaa rehuntuotannon suunnittelussa.

Koko valkuaistarvetta ei voida täyttää tilalla viljeltävillä kasveilla, joten valkuaistäydennystä tarvitaan edelleen. Härkäpavun ja herneen käyttöä rehuseoksessa joudutaan rajaamaan niiden ruokintaan liittyvien ominaisuuksien vuoksi. Tilojen, joilla eläinmäärä on pienempi, on paremmat mahdollisuudet tuottaa tarvittava määrä valkuaiskasveja omalla tilalla kuin suurten eläintilojen. Isoilla tiloilla pinta-ala muodostuu rajoittavaksi tekijäksi. Mitä enemmän palkokasveja ruokinnassa voidaan käyttää, sitä haasteellisempi viljelykierto on toteuttaa. Tällöin kiertoon tarvitaan myös muita kuin rehustuksen vaatimia kasveja.

Työn avulla toimeksiantaja sai lisätietoa siitä, mitkä tekijät voivat rajoittaa tilojen valkuaisomavaraisuuden kasvattamista ja mitä on hyvä huomioida viljelyn suunnittelussa. Laskelmien perusteella tehdyt päätelmät kannustavat kehittämään tilojen välistä yhteistyötä. Tämän avulla kotimaisten valkuaiskasvien käyttöä rehustuksessa voidaan kasvattaa ja se tuo etuja myös kasvinviljelytiloille. Työssä ei otettu kantaa ruokinnan tai viljelyn kannattavuuteen, joka usein ratkaisee käytännön toteutuksen. Jatkossa tarvitaan lisää tietoa eri ruokintastrategioiden kannattavuudesta.