Kirjallista menettelyä ja poissaolokäsittelyä koskevien säännösten yhtenäistäminen rikosprosessissa : muutoksen tarve Helsingin käräjäoikeuden näkökulmasta

Abstract

Alioikeuksilla on käytössään kaksi rikosprosessilajia, jotka mahdollistavat rikosasian ratkaisemisen ilman vastaajan henkilökohtaista läsnäoloa. Kirjallisessa menettelyssä rikosasia ratkaistaan pääkäsittelyä toimittamatta puheenjohtajan virkahuoneessa kirjallisesti esitetyn oikeudenkäyntiaineiston perusteella. Poissaolokäsittelyssä pääkäsittely järjestetään, mutta vastaaja kutsutaan sinne ratkaisun uhalla. Tässä opinnäytetyössä on tutkittu mahdollisuuksia menettelyjen yhtenäistämiseen, sillä niissä tuomittavat enimmäisrangaistukset eroavat toisistaan.

Opinnäytetyössä on tutkittu kirjallista menettelyä ja poissaolokäsittelyä koskevien säännösten sisältö ja merkitys, mahdollisuutta yhtenäistää niitä sekä keskeisimmät yhtenäistämisessä huomioitavat tekijät. Työ on pääasiassa kvalitatiivinen, mutta työssä on lisäksi kvantitatiivisin menetelmin tutkittu yhtenäistämisen tarvetta Helsingin käräjäoikeuden näkökulmasta. Laadullinen tutkimus on suoritettu teemahaastatteluina, jotka on tehty kahdessa erässä. Ensimmäiseksi on haastateltu Helsingin käräjäoikeuden käräjätuomari Marko Lepistöä, jonka pohdinnasta opinnäytetyön aihe on syntynyt. Haastattelun tuloksena on muutettu poissaolokäsittelyä koskevia säännöksiä korottamalla menettelyssä tuomittava enimmäisrangaistus kolmesta kuukaudesta yhtenäiseksi kirjallisessa menettelyssä tuomittavan yhdeksän kuukauden kanssa. Lisäksi on ehdotettu, että vastaajan tunnustaminen rajataan menettelyn soveltamisedellytysten ulkopuolelle. Toisessa erässä on haastateltu kahta muuta Helsingin käräjäoikeuden puheenjohtajaa, yhtä käräjäsihteeriä sekä yhtä Helsingin syyttäjänviraston kihlakunnansyyttäjää. Lainkäyttöhenkilökunnalle tehtyjen haastattelujen avulla on selvitetty objektiivinen kannanotto ehdotetuista muutoksista. Käräjäsihteerille tehdyn haastattelun kautta on täydennetty tutkimuksen tietoperustaa kansliahenkilökunnan työstä.

Tutkimusmenetelmä on lainopillinen, jossa ensisijaisina lähteinä on käytetty voimassa olevia lakeja sekä hallituksen esityksiä. Lähteinä on lisäksi käytetty oikeuskirjallisuutta sekä erilaisia viranomaisselvityksiä ja -ohjeita. Keskeisimpiä lakeja työssä ovat laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa (689/1997) ja oikeudenkäymiskaari (4/1734), joiden ohella keskeisessä asemassa ovat poissaolokäsittelyn sääntelyä koskeva hallituksen esitys (HE 82/1995 vp) ja kirjallisen menettelyn sääntelyä koskeva hallituksen esitys (HE 271/2004 vp).

Tutkimuksen johtopäätöksenä on todettu, että Helsingin käräjäoikeuden pääkäsittelyistä yli kolmannes on peruuntunut. Suurin osa peruutuksista on johtunut vastaajien haastamattomuudesta, mutta haastettujen vastaajien poissaolot ovat olleet heti toiseksi yleisin ongelma. Haastettujen vastaajien poissaoloihin olisi syytä puuttua, mutta keinoja siihen on monia. Työssä on havaittu, että ehdotettu säännös antaa tuomioistuimelle paljon harkintavaltaa. Toisaalta ehdotetun säännöksen ei uskottu vaikuttavan käräjäoikeuden ratkaisujen aineellisoikeudellisuuteen. Missä määrin on tuomioistuinlaitoksen tehtävä holhota vastaajia, joita ei kiinnosta heidän asiansa ja oikeusturvansa? Se on osoittautunut haastavimmaksi arvoitukseksi tässä ongelmanratkaisussa.

Lower court of justice applies two criminal procedure codes in which a decision can be made regardless of the absence of the defendant. In terms of a written procedure, a criminal case can be judged without the main hearing in the District Court judge’s office on the basis of written trial documents. In the absence procedure, the main hearing will be arranged, but the defendant is summoned to the hearing under a threat of resolution. The respective thesis studies the prospects of unifying these procedures because of their unequal maximum sentences.

This thesis has studied the statutes of written procedure and absence procedure, their contents and significance, the possibility to consolidate them as well as the key components of the consolidation process. The study is mainly qualitative in nature accompanied with quantitative methods in order to indicate the consolidation requirement from the Helsinki District Court’s perspective. The qualitative part of the study has been conducted as theme interviews in two sections. First, Marko Lepistö, a Helsinki District Court judge, was interviewed since he was behind the research topic. On the basis of the first interview, the absence procedure has been proposed to extend in a way that the maximum sentence raises from three months to equal the nine-month sentence of the written procedure. The proposal also excludes the defendant’s confession outside of the application conditions. The second part involved interviews of two other Helsinki District Court judges, one district secretary and one prosecutor at the Helsinki prosecutor’s office. These judicial staff interviews have provided the study with objective statements of the extended absence procedure. The knowledge base of the study concerning the duties of office staff has been supplemented through the interview of the district secretary.

The study method is juridical, in which primary sources used are active laws and government proposals. In addition, sources such as justice literature and a variety of regulatory statements and guidance have been used. The central laws applied in the thesis are Criminal Procedure Act (689/1997) and Code of Judicial Procedure (4/1734) along with government proposal on procedure in which a decision can be made regardless of the absence of the defendant (HE 82/1995 vp) and government proposal on written procedure (HE 271/2005 vp).

The thesis concludes that over third of the main hearings in Helsinki District Court are cancelled. Majority of the cancellations occur because the defendants are not summoned, but the absence of summoned defendants is the second largest problem. The absence of summoned defendants should be addressed. The thesis has discovered that the proposed statute allows plenty of discretion to the judicial court. On the other hand, the proposed statute was not assumed to affect the substantive nature of the district court’s resolutions. To what extent is it the responsibility of judicial court to take care of the defendants, who are not interested in their own issues and legal protection? This has turned out to be the main challenge in solving the problem.