Kuolemasta on hyvä puhua : saattohoitoa tekevät hoitajat kuoleman äärellä

Abstract

Asiakkaan ja omaisten taustan ja tapojen tunteminen edesauttaa kuoleman puheeksiottoa, joka tulisi tehdä silloin, kun asiakkaalla on vielä ymmärrystä jäljellä. Tutkimuksista saa tukea sekä suoralle puheelle että hienovaraiselle lähestymistavalle. Hoitohenkilöstö kokee kuoleman puheeksioton iäkkäiden asiakkaiden kanssa haasteellisena. Kuoleman käsittely lykätään usein liian myöhäiseen vaiheeseen, koska nyky-yhteiskunnassa pelätään kuolemaa ja siitä on tullut tabu. Kuolema haluttaisiin mielellään ulkoistaa terveydenhuollon ammattilaisille näkymättömiin perheiden arjesta.

Opinnäytetyön tarkoitus on kartoittaa kuoleman puheeksiottoa ilmiönä saattohoitoympäristössä hoitajien näkökulmasta. Tavoitteena on tuoda lisäymmärrystä kuoleman puheeksiottoon ja kartoittaa tehtyjen tutkimusten perusteella muiden kulttuurien käsityksiä kuolemasta, mikä saattaa helpottaa puheeksiottoa. Opinnäytetyö toteutettiin haastattelemalla viittä saattohoitoa tekevää hoitajaa pääkaupunkiseudulla toimivassa seniorikeskuksessa. Tutkimuskysymyksenä on selvittää, miksi kuolemasta puhuminen koetaan vaikeana. Menetelmäksi valittiin teemahaastattelu, koska kyseessä on sensitiivinen aihe ja kartoituksella haettiin uusia näkökulmia. Teoreettisessa viitekehyksessä kuvataan hyvää saattohoitoa, joka huomioi asiakkaan, omaisten ja hoitohenkilöstön tarpeet. Kuolemaa seuraa usein suru, johon haetaan lohdutusta eri kulttuureissa eri tavoin.

Haastatteluissa tuli esiin, että hoitajilta puuttuu keinoja kuoleman puheeksiottoon. Kaikki haastatellut pitivät kuoleman puheeksiottoa tärkeänä. Kuolemasta ja hoitotoiveista puhuminen saattaa lievittää saattohoidossa koettua ahdistuneisuutta ja levottomuutta. Kuolema tulee ottaa puheeksi omaisten kanssa heti hoidon alkaessa ja viimeistään silloin, kun hoidettavan tila on heikentynyt ja omaiset halutaan pitää ajan tasalla voinnissa tapahtuvista muutoksista. Omaiset haluavat tietää, miten kuoleminen on tapahtunut, jos eivät itse päässeet paikalle kuolinhetkellä. Perheen läsnäolo ja tuki on tärkeä saattohoidossa olevalle. Hoitajat kykenevät vain osittain korvaamaan perheen puuttumisen.

Jokainen kuolema koskettaa työyhteisössä. Haastatellut kertoivat, että hoitotyössä kohdattu ensimmäinen kuolema jää usein mieleen järkyttävänä, vaikka se olisi ollut rauhallinen ja normaali. Yllättävät ja äkilliset kuolemat mietityttävät hoitajia. Hoitajat kohtaavat sekä asiakkaan että omaisten vaihtelevat tunteet saattohoidossa. Työyhteisön tulee tarjota riittävästi tukea kuormittavissa tilanteissa tunteiden läpikäyntiin. Suremiselle ja keskusteluille tulee antaa riittävästi aikaa. Omaiset ovat usein järkyttyneitä ja surevia, jolloin he kykenevät käsittelemään vain rajallisen määrän tietoa. Kuoleman puheeksiottoa voidaan harjoitella ja parantaa näin hoitajien saattohoito-osaamista. Jatkotutkimuksena voitaisiin selvittää, millainen vaikutus kuoleman puheeksiotolla on kuoleman kohtaamiseen ja sitä seuranneeseen suruprosessiin eli voidaanko kuoleman puheeksiotolla mitata osaltaan saattohoidon laadukkuutta.

It is beneficial to know the background and the habits of the client and the family when initiating end-of-life discussions, which should take place when the client is still able to think and talk. Previous surveys recommend straight speaking as well as talking discreetly. Nursing staff finds it difficult to start discussions of death with the elderly. Telling bad news and talking about death are often postponed to a late stage because there is a fear of death in today’s society and death is considered as a taboo. Death would rather be outsourced to healthcare professionals, to be invisible in the daily life of families.

The study aims to look at the phenomenon of end-of-life discussions in hospice care, from the nurse perspective. The purpose of this study is to bring further understanding of death discussions and survey death considerations in other cultures, which may make it easier for the nurses to start death discussions. The study was conducted by interviewing five nurses working with hospice care at a service center for the elderly in the Helsinki metropolitan area. The research question was to find out why speaking of death is found difficult. Theme interview was chosen as a method because the subject is sensitive, and the purpose was to seek new perspectives. The theoretical framework describes good hospice care, which takes notice of the needs of the client, the families and the nursing staff. Death is often followed by sorrow, which seeks comfort in different ways depending on culture.

The interviews showed that nurses lack knowledge to start end-of-life discussions. Every interviewee considered end-of-life discussions as important. Speaking of death and treatment aspirations might alleviate anxiety and restlessness in hospice care. Death discussions should start immediately when palliative care begins and, at the latest, as the state of the client has deteriorated and nurses want to keep the family informed of the changes. Families want to know how death occured if they were unable to attend the death moment. The presence and support from the family is important. Nurses can only partly compensate the presence of a family.

Every death touches the working community. The interviewees told that the first death is often experienced as a shock even when it had been peaceful and normal. Surprising and sudden deaths make nurses ponder. Nurses meet varying emotions in hospice care. Working community should give enough support in burdening situations when processing emotions. Bereavement and discussions need time. Families in shock and the bereaved can only handle a restricted amount of information. It is possible to practice end-of-life discussions, which may improve competences in hospice care. Follow-up research could study the impact of death discussions on the death experience and subsequent bereavement process, i.e. does speaking of death to some extent measure the quality of hospice care.