Kokemuksia keskenmenohistorian vaikutuksesta uuteen raskauteen: kuvaileva kirjallisuuskatsaus

Abstract

Keskenmenolla tarkoitetaan raskauden spontaania päättymistä ennen 22. raskausviikon loppua tai kun menehtyneen sikiön paino on alle 500 g. Joka toisella keskenmenon kokeneella esiintyy psyykkistä oireilua keskenmenon jälkeen. Keskenmenon jälkeinen suru voi tuntua yhtä suurelta ja todelliselta kuin muun läheisen ihmisen menettämisestä aiheutuva suru, minkä vuoksi terveydenhuollon ammattilaisen on tärkeää osata kohdata keskenmenoja kokenut asiakas mahdollisimman empaattisesti.

Opinnäytetyön tarkoituksena oli kuvata raskautta yrittävien ja raskaana olevien kokemuksia aiempien keskenmenojen vaikutuksista uuteen raskauteen kirjallisuuden mukaan. Opinnäytetyön tavoitteena oli tuottaa terveydenhuollon ammattilaisille ajantasaista suomenkielistä tietoa keskenmenoja kokeneiden asiakkaiden kohtaamisen ja uudessa raskaudessa tukemisen avuksi.

Tämä opinnäytetyö toteutettiin kuvailevana kirjallisuuskatsauksena. Aineisto kerättiin systemaattisella tiedonhaulla erilaisista hoito- ja terveystieteellisistä tietokannoista. Aineistoksi valikoitui yhdeksän englanninkielistä tieteellistä artikkelia. Aineiston analyysissä käytettiin induktiivista sisällönanalyysiä. Analyysin aluksi aineistosta poimittiin tutkimuskysymykseen vastaavat alkuperäisilmaisut, jotka käännettiin suomeksi. Suomentamisen jälkeen ilmaisut pelkistettiin ja ryhmiteltiin. Analyysin edetessä aineistosta muodostettiin lopulta viisi pääluokkaa, jotka vastaavat tutkimuskysymykseen.

Tulosten perusteella keskenmenohistoria vaikutti uuteen raskauteen monin tavoin. Keskenmenohistorialla oli moninaisia vaikutuksia mielialaan jo ennen raskautta sekä koko raskausaikana. Uutta menetystä pelättiin ja uudesta raskaudesta selviämiseksi kehiteltiin erilaisia selviytymiskeinoja. Raskausaikana tukea kaivattiin niin lähipiiristä kuin terveydenhuollostakin. Mitä enemmän keskenmenoja taustalla oli, sitä kielteisempiä kokemuksia odottajilla oli uudesta raskaudesta ja sitä enemmän tukea kaivattiin.

Uudessa raskaudessa vauvaan ei välttämättä osattu kiintyä tai vauvaa varten tehtäviä valmisteluita saatettiin vältellä tarkoituksellisesti. Tämän vuoksi olisi kiinnostavaa tutkia, miten keskenmenoja kokeneita uudelleen raskaana olevia voitaisiin tukea varhaisen vuorovaikutuksen kehityksessä. Keskenmenohistorian vaikutuksesta uuteen raskauteen kaivataan myös suomalaista tutkimusta, jonka perusteella voisi kehittää digihoitopolun raskaudesta selviämisen ja siinä tukemisen työkaluksi.

Miscarriage, or spontaneous abortion, describes the unexpected ending of pregnancy before the 22nd week of gestation or when the fetus weighs less than 500 grams. Every other person who has had a miscarriage experiences psychological problems. The grief experienced after a miscarriage can feel as great and as real as losing any other loved one. Thus, it is crucial for health care workers to be able to empathize with clients with history of miscarriage.

The purpose of this study was to gain insights into the experience of a subsequent pregnancy after one or more miscarriages. The aim of this study was to provide up-to-date information for health care workers who work with people who have had miscarriages and to provide them with tools to support clients in subsequent pregnancies.

This study was conducted as a descriptive literature analysis, and the data was collected from different nursing, medical and health science databases. Nine studies were chosen for the review. The data was analyzed using inductive content analysis. All the data was translated into Finnish, reduced and categorized. Eventually, the analysis ended up with five main categories that give answers to the research question.

According to the results of this study a history of miscarriage affects the subsequent pregnancy in multiple ways. Previous miscarriages had various effects on the mood even before conceiving and through the entire gestation. The fear of another loss was ever present and different kinds of coping mechanisms were developed. During pregnancy there was a need for social as well as medical support. The more miscarriages there had been, the bigger the negative impact on the subsequent pregnancy was and the more support was needed.

During the subsequent pregnancy it can be difficult for some to bond with the baby or the bonding can be avoided intentionally. Therefore, it would be interesting to investigate how health care workers can support people with history of miscarriage to facilitate early interaction with their unborn baby. Experiences of subsequent pregnancies after miscarriage history should be further studied in Finland. An online support platform should be developed to help one cope with the subsequent pregnancy.